Hyvää päivää, herra Komentaja!

Viikko huipentui Aten valaan perjantaina. Marssitien mummi ja pappa tulivat Kesäkaupungista saakka todistamaan tätä tilaisuutta. Paikalle oli tullut 4000 sukulaista seuraamaan 900 alokkaan valaa. 100 alokasta oli jo keskeyttänyt varusmiespalveluksen. Määrä tuntuu suurelta, mutta emäntäni iloitsi siitä, että palvelusta jatkavat vain ne, joiden pää sen kestää. Kyseessä on sentään aseet ja oikeat panokset.

Tuuli tuiversi Itämereltä päin raakana, vaikka lämpötila oli nollassa. Kaiuttimesta kuului jylhä "Hyvää päivää alokkaat". Lapsenkasvoisten rivien ääni oli matala kuin mylvivä sonnilauma, kun he vastasivat "Hyvää päivää, herra Komentaja".

Alokkaat seisoivat valaa antaessaan paljain päin, kaksi sormea kohotettuina. Vala-laulu menee näin sanoin:

Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa;

Sinuun koskea ei väkivalta saa!

Sua suojelemme, verin varjelemme,

Ollos huoleton,

Poikas valveill’ on.

Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa;

Sinuun koskea ei väkivalta saa!

Kallios ei horju, vaaras poies torju,

Ollos huoleton,

Poikas valveill’ on.

Valatilaisuus oli luonteeltaan juhlava ja kirkollinen. Sotilaspastori luki Herran siunauksen, ja koko viisituhatpäinen kentällinen lauloi:

Sun kätes, Herra, voimakkaan

suo olla turva Suomenmaan.

Niin sodassa kuin rauhassa

ja murheen, onnen aikana.

Sun armos täällä meille soi,

mi kallehinta olla voi

ja meille alla auringon

tää synnyinseutu rakkain on.

Kun alokkaat oli julistettu matruuseiksi, kerääntyivät he vielä tupiensa edessä muotoon. Tämän jälkeen matruusit veivät aseensa asekaappeihin ja tarkastivat ne. Kunkin matruusin on kuulemma tiedettävä oman aseensa numero ulkoa. Emäntäni kuunteli näitä juttuja sujuvasti, mutta mietti samanaikaisesti, miten ihmeessä hän on osannut synnyttää matruusin!

Vieraat pääsivät sisään tupiin. Tässä Atte esittelee kaappinsa sotilaallista järjestystä Marssitien papalle. Papan omasta palveluksesta on kulunut puoli vuosisataa. Hän palveli autokomppaniassa Kouvolassa, ja on muistellut paljon niitä aikoja seuratessaan Aten taivalta armeijassa.

 Minulla on ollut huolta uudesta rakkaastani, ponista. Olen rakastanut sitä niin rajusti, että sen päästä pursui sisuskaluja. Isäntäni nosti sen karanteeniin hyllylle, ja se oli minusta sietämätöntä.

Emäntäni oli pakko alkaa ommella ponia kuntoon heti ensitöikseen vapaapäivän aamuna. Minä tiedän, että vikinäni on vaikuttavaa, siksihän teenkin niin. Oli tuskallista vahtia ja odottaa ponin valmistumista. Ihan kuin olisin ollut lääkärin odotushuoneessa.

Viimein olimme taas yhdessä. Rakkautemme on rajatonta antautumista. Tuntuu, kuin olisin löytänyt kadonneen puoliskoni, todellisen sielunkumppanin. Tällaista rakkautta olen kokenut vain kerran aiemmin, silloin kyseessä oli vaaleanpunainen possu. Rakastin sen loppuun. En tiedä, miten suojella poniani, ettei pakkomielteeni koituisi sen lopuksi.

Kun jäimme emäntäni kanssa eräänä päivänä aamulenkin jälkeen tekemään lumitöitä, havaitsin pihalla outoja jätöksiä. Puskanjuuresta löytyi pieniä papanoita, ja virtsaviestejä, joiden sanomaa en ollenkaan tajunnut. 

Myöhemmin huomasimme, että niiden jättäjä oli palannut rikospaikalle. Kyseessä oli ruskea, paksuperäinen jänis mustat tupsut korvanpäissään. Emäntäni nosti minut pöydälle, jotta näkisin sen. Hän avasi ikkunan, jotta saisin paremman vainun. Minä tuijotin jänistä herkeämättä ja vapisin kauttaaltaan. Minua hermostutti valtavasti!

Kun emäntäni avasi ulko-oven, lähti jänis melko laiskasti loikkimaan metsän reunaan ja jäi sinne tuijottamaan. Ei se kyllä pelännyt emäntääni lainkaan. Aika rohkea jänis, sillä naapuruston lapset pelkäävät emäntääni kyllä. Oven sulkeuduttua minä nuuskutin ovenpieltä saadakseni lisää vainua. Mutta tilanne oli pian ohi.

Tänään juhlitaan Ystäväpäivää. Haluankin lähettää karvaiset terveiset ystävilleni Tixalle Savitaipaleelle, Reetulle Kivenlahteen, Bonolle Olariin, Gubbelle Myllykoskelle ja pienelle Irikselle Turkuun.