Jo joutui armas aika ja supi suloinen

Meidän perheen maailmaan on tullut suuri muutos; Eero-pappa on poissa. Se kaikki tapahtui niin äkillisesti, että olemme vieläkin aivan hämmästyneitä asiasta. Kuulin emäntäni sanovan, että hän ajattelee tuon tuostakin kertovansa jonkun jutun papalle ja kylläpä pappa sitten nauraisi. 

Taitaa kestää aikansa, että opimme uskomaan asian todeksi. Sitä tarkoitusta varten meillä on papan kuva näkyvillä, jotta oppisimme asioitten uuden tilan. Haluankin perheen puolesta kiittää kaikkia teitä, jotka olette muistaneet perhettämme ajatuksin, kukin, viestein ja kortein.

15.6.16 taivaalle piirtyi sateenkaari suoraan ylöspäin. Emäntäni sanoi Maisalle:"Se taitaakin olla papan silta taivaaseen".

Isäntäväkeni aloitti kesälomansa. Se oli yhtä odotettu virstanpylväs kuin lapsille kevätjuhla. Emäntäni sanoikin, että hänen tekisi mieli laulaa suvivirsi kuin kevätjuhlissa ainakin. Juhlahetkeen liittyi kaikenlainen yletön herkuttelu, johon minä en hämmästyksekseni liittynyt mitenkään.

Juhannusta vietettiin kotosalla. Taajama rauhoittui mopoilijoista ja kiljuvista lapsista, kun ihmiset suuntasivat maalle. Niinpä meilläpäin oli erityisen rauhallista. Ihan kuin kokonainen lomakylä olisi ollut meidän.

Lomajuoma: glögitiivistettä ja vissyä

Isäntäni perinteisesti tekemä mansikkakakku juhannuksena

Atte on saapunut lomille armeijasta. Eräänä aamuna (siis siinä pian puolenpäivän aikaan) hän istui aamupalalla ja katseli pihaamme keittiön ikkunasta. Hän huomasi, että pihalla ei ollut erityistä kukkaloistoa, kuten alkukesästä. Nyt oli vain vihreän eri sävyjä ja paikoitellen pinkkiä. Hän muisteli alkukesän värejä, ja sanoi, että keväinen pihamme olisi voinut osallistua Gay Prideen. Tämä nauratti perheen aikuisia. Teille, joille ilmaisu on vieras, kerron Gay Priden olevan seksuaalivähemmistöjen juhlaviikot, jotka ovatkin juuri alkamassa. Viestinä on, että kaikki saavat rakastaa ketä haluavat. Tiedättehän, ettei rakkaus kysy lupaa tulla. Se voi syttyä keiden välille tahansa. Alla olevilla kuvilla emäntäni haluaa huomauttaa, että kyllä meiltä nyt jotain kukkivaakin löytyy.

Juhannusiltana olimme perheen kesken yläkerrassa ja Simo katseli ikkunasta ulos. Yhtäkkiä hän huudahti, että maailman isoin rotta meni naapurin pihalle. Kaikki ihmiset hyökkäsivät katselemaan, näkyisikö sitä vielä. Mitään ei tietenkään näkynyt. Simo kuvaili näkemäänsä eläintä. Viimein hän piirsi kuvan siitä. Sitten ihmiset arvuuttelivat, mikä eläin se olisi voinut olla. Tässä keskustelussa mainittiin jopa majava, ahma ja muurahaiskarhu, jotka kaikki ovat erityisen epätodennäköisiä vaihtoehtoja meidän taajamassamme. Vasta seuraavana päivänä puheeksi tuli supi. Sitten Simo etsi sen kuvan googlesta ja ilahtui: "Se oli just tämä!". 

Simon versio näkemästään eläimestä

Googlen versio samasta eläimestä

Seuraavana päivänä olin kävelyllä emäntäni kanssa. Koska taajama oli hiljainen, sain kulkea vapaana. Kotipihan lähestyessä otin etumatkaa ja pinkaisin takapihallemme. Vauhdin hurmassa pinkaisin pihalle ilmestyneen ulostekasan ohi, mutta sen haju havahdutti minut virheestäni. Tein täyskäännöksen, ja lokaisin koko herkullisen kasan kitaani. Emäntäni kiljui kuten aikanaan, kun minulla oli peuranpalleroita suussani. Minä en kuitenkaan lopettanut. 

Loppuillasta kukaan ei halunnut suudella kanssani, ja lapset työnsivät minua kauemmaksi. Simo ehdotti, että ruokani sekaan lorautettaisiin suuvettä hengitykseni raikastamiseksi. Yöllä kello kolme emäntäni heräsi minun oksentamiseeni. Ennenkuin hän ehti paikalle, olin jo ehtinyt syödä yökkäyksen lattialta, elukka kun olen. Tätä ihmiset sitten puivat seuraavana päivänä ja paasasivat eläinten tavoista. Minä haluaisin huomauttaa, etten varmasti ollut ainoa suomalainen, joka oksensi sinä yönä kello kolme!

Maisa on taas lähtenyt viikoksi ponileirille. Tällä kertaa työhön siellä. Mukaan ostettiin ihana pinkki oloasu. Se tuntui niin pehmeältä. 

Nyt aloittelemme ensimmäistä lomaviikkoa yhdessä kotona. Siihen kuuluu pieniä hautajaisvalmisteluita ja ehkä siivoamistakin. Auringonottoon ja aamukahveille minä en taida enää päästä, sillä nostin koipea etupihallamme. Siitä seurasi älämölö ja lähtöpassit sisälle. Ihmisten maailma on tarpeettoman ankara, sanon minä.

Muistamme Eero-pappaa

                                  21.7.1945 - 15.6.2016

                         Min verran meissä on lempeä,
                         sen verran meissä on ijäistä
                         ja sen verran meistä myös jälelle jää,
                        kun päättyvi päivä tää.

                                                   (Eino Leino)

Kesäkuun toinen viikko (onko otsikon aiheet vähissä?)

Hei teille kaikille. Kevät meni sukkelasti, ja kesä on todentotta täällä. Kuten tiedätte, minuun kevättäni varjosti ihmisenkaipuuni ja taipumus pureskella ovenkarmeja. Tästä johtuen minulle määrättiin lääkkeeksi lisätekemistä. Siitä innostuneena isäntäväkeni alkoi laittaa toisen jokapäiväisistä aterioistani palloon minun metsästettäväkseni. Lopputulos on se, että ruokanaksuja vierii myös huonekalujen alle. Niitä minä sitten vahdin ja vaadin ihmistä auttamaan minua. Toisinaan naksuja etsitään sananmukaisesti kissojen ja koirien kanssa. Se edellyttää fyysistä notkeutta ihmisiltäni, kuten tuossa kuvassa.

Isi, etsi etsi!

Kesälomat ovat alkaneet eikä minun tarvitse enää olla yksin. Se on huumaavan ihanaa. Tällä viikolla Simo on ollut luonani päivittäin. Parhaimmillaan se merkitsee halailua ja rentoa lekottelua. Maisa vietti viikon ponileirillä ja viihtyi mainiosti. Myöhemmin kesällä hän menee vastaavanlaiselle leirille ohjaajaksi. Aikamoista ylenemistä minun mielestäni.

Näin otetaan rennosti, tehkääs perässä!

Emäntäni viikko alkoi hulppeasti koulun penkillä. Hän osallistui Synnytyksen jälkitarkastus -koulutukseen Helsingissä. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mitä sillä kurssilla tapahtui. Perheemme poikien ollessa pieniä emäntäni sanoi heille toivovansa, että toisesta tulisi pappi ja toisesta gynekologi. Tuolloin alakoulun luokilla ollut Atte sanoi, ettei hänestä ainakaan pappia tule, joten mitäs se gynekologi tarkoittaa. Emäntäni kertoi gynekologin olevan naisten pyllylääkäri, ja Atte ilmoitti, että nämä haaveet voi kuopata. No, Simo on nyt käynyt seurakunnan isoskoulutuksen ja emäntäni suunnittelee puuhailevansa kuvassa esitettyjä juttuja, joten lähemmäksi tätä aiemmin esitettyä haavetta perheemme ei pääse.

 Maisa palasi ponileiriltä loppuviikolla. Hän oli ratsastanut päivittäin, grillannut ja väistellyt hyttysiä (epäonnistuen siinä surkeasti, tuloksena 17 hyttysenpuremaa). Tuliaisina hän toi leiriltä vatsataudin. Perjantaipäivän Maisa vietti vessanpönttöä halaillen. Tauti oli raju, oksentaminen kesti iltapäivästä pitkälle iltaan. Lisänä oli kuume, joka nosti elohopean mittariin 38.7* saakka.

Minäkin otin osaa pahoinvointiin. Pihalla söin sammalta laattojen välistä sekä palanpainikkeeksi ötököitä. Tämä cocktail alkoi lopulta velloa mahassani, ja annoin ylen olohuoneen lattialle. 

Atelta tuli alkuviikosta viesti kasarmilta, että hänet oli ylennetty ylimatruusiksi. Kotiväki ja Marssitien isovanhemmat olivat haljeta ylpeydestä. Myöhemmin Atte sanoi, ettei tämä ylennys ole mitenkään niin kovin ihmeellistä. Mutta kyllä se vaan meidän porukoisamme on kunnianosoituksen paikka. Hienoa Atte!

Pihallamme nähdään kasvun ihmettä. Kukkivat vartetut syreenit näyttävät hetken aikaa ilotulitukselta. Ja Erja-tädin tuoma raparperin alku on myös noussut kukoistukseensa. Ensi pyhänä tehdään siitä piirakkaa, kun Eeva-mummi tulee kylään. Maltan tuskin odottaa.

Uskolliset lukijat, laiska emäntä

Maailmassa eletään tunnetusti epävarmoja aikoja, ja moni asia muuttuu. Yksi asia tuntuu kuitenkin pysyvän: se on teidän uskollisuutenne, rakkaat lukijat. Viime viikolla emäntääni laiskotti kirjoittaminen, ja isäntäni kannusti häntä pitämään väliviikon kirjoittamisessa. Siitä seurasi viiden ihmisen kyselyt, miksi uutta kirjoitusta ei ollut tullut. Tästä saa vaikutelman, että minun ja perheeni pieni elämä läntisellä Uudellamaalla kiinnostaa teitä. Olen valtavan otettu tästä uskollisuudesta. Ja tiedoksenne, en koskaan lopettaisi kirjoittamista kertomatta siitä teille. Joku jopa ajatteli, että jotain ikävää on sattunut. Mutta kuten tiedätte, minä kirjoitan myös elämään toisinaan kuuluvista ikävistä asioista.

Kevät on valmistujaisten aikaa. Viikko sitten perheeni lähti lasten serkun ja emäntäni kummitytön valmistujaisiin Kotkaan. Atte oli tiukasti armeijassa ja minulle tarvittiin hoitopaikkaa. Niin minä pakkasin reppuni ja petini ja lähdin iltahoitoon suomalais-espanjalaiseen Perez Sanchezin perheeseen. Olin varustautunut asiaan selvittämällä, että koirat haukkuvat espanjaksi "gau gau gau", mutta ihmisten ja eläinten väliseen kommunikaatioon riitti kuitenkin silitysten vastaanottaminen ja sohvalla makoilu. Minun syömisnopeuteni, jota myös ahmimiseksi voisi kuvata, herätti huvittuneisuutta perheessä, jonka oma koira on valikoiva ruokansa suhteen. 

Lsten koulutyön on taas päättynyt talven jäljiltä. Sekä Maisa että Simo saivat hyviä arvosanoja. Lisäksi Simo sai todistuksen seurakunnan isoskoulutuksesta. Kotiväki on oikein ylpeä koululaisistaan.

Aten armeijassaolo on rassannut emäntäni hermoja, sillä ajoittain sieltä kantautuu uutisia onnettomuuksista. Ja tottahan armeijan väellä on tuliaseita käytettävänään. Menneellä viikolla Aten kasarmilta kantautui tieto, että kertausharjoituksissa oli tullut kuolonuhri. Puskaradio tiesi kertoa, että kyseessä ollut reserviläinen olikin kääntänyt tarkoituksella piipun itseään kohti. Kamalaa tässä on se, että aseen saa käteen ihminen, jonka mielentila on noin vakavasti häiriintynyt. Me saimme Atelta viestin, että hänellä oli kaikki hyvin. Kun Atte viimein tuli kotiin ja emäntäni sai hänet halattavaksen, sanoi hän, että paras lapsi on elävä lapsi. 

Emäntäni lähti viikonlopuksi juhlimaan Kaakkois-Suomen ylioppilaita. Minä jäin muun väen kanssa kotiin. Matkalla emäntäni oli joutunut seisomaan paikallaan olleessa autojonossa, sillä edessä oli tapahtunut kuolonkolari. Kuulin hänen kertovan asiasta isännälleni. Oli kuulemma ollut karmaisevaa ajaa turma-autojen välistä ja tajuta, että kahden ihmisen elämä päättyi silmänräpäyksessä vain hetkeä aiemmin. Eikä tietysti hyvin pyyhi turmassa mukana olleen kuorma-autonkaan kyytiläisillä, joka oli törmäyksen voimasta kumossa tienpientareella.

Minulla oli kaikella tapaa hyvä olla kotiväkeni kanssa ilman emäntääni. Kun hän lopulta sitten saapui, minä nuolin hartaasti hänen käsiään ja jalkojaan, kuin kysyen, missä hän oikein oli piileskellyt. Sellainen perhekoira ja laumanvahtija minä pohjimmiltani olen.