Maailmassa eletään tunnetusti epävarmoja aikoja, ja moni asia muuttuu. Yksi asia tuntuu kuitenkin pysyvän: se on teidän uskollisuutenne, rakkaat lukijat. Viime viikolla emäntääni laiskotti kirjoittaminen, ja isäntäni kannusti häntä pitämään väliviikon kirjoittamisessa. Siitä seurasi viiden ihmisen kyselyt, miksi uutta kirjoitusta ei ollut tullut. Tästä saa vaikutelman, että minun ja perheeni pieni elämä läntisellä Uudellamaalla kiinnostaa teitä. Olen valtavan otettu tästä uskollisuudesta. Ja tiedoksenne, en koskaan lopettaisi kirjoittamista kertomatta siitä teille. Joku jopa ajatteli, että jotain ikävää on sattunut. Mutta kuten tiedätte, minä kirjoitan myös elämään toisinaan kuuluvista ikävistä asioista.
Kevät on valmistujaisten aikaa. Viikko sitten perheeni lähti lasten serkun ja emäntäni kummitytön valmistujaisiin Kotkaan. Atte oli tiukasti armeijassa ja minulle tarvittiin hoitopaikkaa. Niin minä pakkasin reppuni ja petini ja lähdin iltahoitoon suomalais-espanjalaiseen Perez Sanchezin perheeseen. Olin varustautunut asiaan selvittämällä, että koirat haukkuvat espanjaksi "gau gau gau", mutta ihmisten ja eläinten väliseen kommunikaatioon riitti kuitenkin silitysten vastaanottaminen ja sohvalla makoilu. Minun syömisnopeuteni, jota myös ahmimiseksi voisi kuvata, herätti huvittuneisuutta perheessä, jonka oma koira on valikoiva ruokansa suhteen.
Lsten koulutyön on taas päättynyt talven jäljiltä. Sekä Maisa että Simo saivat hyviä arvosanoja. Lisäksi Simo sai todistuksen seurakunnan isoskoulutuksesta. Kotiväki on oikein ylpeä koululaisistaan.
Aten armeijassaolo on rassannut emäntäni hermoja, sillä ajoittain sieltä kantautuu uutisia onnettomuuksista. Ja tottahan armeijan väellä on tuliaseita käytettävänään. Menneellä viikolla Aten kasarmilta kantautui tieto, että kertausharjoituksissa oli tullut kuolonuhri. Puskaradio tiesi kertoa, että kyseessä ollut reserviläinen olikin kääntänyt tarkoituksella piipun itseään kohti. Kamalaa tässä on se, että aseen saa käteen ihminen, jonka mielentila on noin vakavasti häiriintynyt. Me saimme Atelta viestin, että hänellä oli kaikki hyvin. Kun Atte viimein tuli kotiin ja emäntäni sai hänet halattavaksen, sanoi hän, että paras lapsi on elävä lapsi.
Emäntäni lähti viikonlopuksi juhlimaan Kaakkois-Suomen ylioppilaita. Minä jäin muun väen kanssa kotiin. Matkalla emäntäni oli joutunut seisomaan paikallaan olleessa autojonossa, sillä edessä oli tapahtunut kuolonkolari. Kuulin hänen kertovan asiasta isännälleni. Oli kuulemma ollut karmaisevaa ajaa turma-autojen välistä ja tajuta, että kahden ihmisen elämä päättyi silmänräpäyksessä vain hetkeä aiemmin. Eikä tietysti hyvin pyyhi turmassa mukana olleen kuorma-autonkaan kyytiläisillä, joka oli törmäyksen voimasta kumossa tienpientareella.
Minulla oli kaikella tapaa hyvä olla kotiväkeni kanssa ilman emäntääni. Kun hän lopulta sitten saapui, minä nuolin hartaasti hänen käsiään ja jalkojaan, kuin kysyen, missä hän oikein oli piileskellyt. Sellainen perhekoira ja laumanvahtija minä pohjimmiltani olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.