Yöelämää

Mitäs sitten tehtäis?

Kun kaksi viikkoa sitten saavuin kotiin, oli perheeni tehnyt monenlaisia valmisteluja. Ruoka- ja vesikupit oli nostettu keittiön lattialle fiilistä nostattamaan jo paria päivää aiemmin. Oli kyselty koiratietäjiltä, millainen kuppi olisi hyvä juuri minulle. 

Ette uskoisikaan, millaista kilpavarustelua voi koirankuppibisnes olla! Oli omanlaisensa eri kokoisille koirille, pitkäkorvaisille, hotkijoille, sisustustietoisille ja sievistelijöille (tai heidän isäntäväelleen oikeastaan). Minulle valittiin kaksi metallinväristä kuppia, joissa oli kumireunukset liukumisen estämiseksi lattialla. Ensipäivinä minä kuitenkin pelkäsin kirkkaita kuppejani, niistä heijastuvaa kuvaani ja papanoiden kilinää kupissa. Niinpä kupit vaihdettiin sopivampiin, jotka löytyivät lopulta oman kodin kaapista.

Talosta on nyt poistettu matot lattioilta. Vain pari pientä wc:n mattoa on jäljellä. Tämä tehtiin siksi, etten keksisi pissiä matoille. Tässä on kyllä varmasti perää, sillä me koirat etsimme sellaista pissipaikkaa, jossa tassut eivät lipsu. En ole kuitenkaan tästä lipsumisesta kovin tarkka: jätän ajoittain lätäköitä paljaalle parketillekin.

Vaniljalle tuoksuva puruluuni. Sitä on kiva jyrsiä.

Yöelämään oli myös varauduttu. Emäntäni oli vakuuttunut siitä, että hänen hermonsa olisivat parhaimmat ottamaan vastaan pentukoiran vikinät ensimmäisinä öinä. Me asetuimme emäntäni kanssa yhdessä Simon huoneeseen, ja Simo nukkui isäntäni vieressä. Minun petini laitettiin emännän pedin viereen, josta hän sitten koiratietäjien ohjeiden mukaisesti roikottaisi kättään haisteltavaksi ja rapsuttamaan minua ikävöinnin hetkellä. 

Muutamana ensimmäisenä yönä minä uikutin, vikisin, inisin, valitin, itkin, haukahtelin sekä ulisin. Käden tullessa minua lohduttamaan minä innostuin siitä niin, että nuolin ja taisinpa siinä tunnekuohussa purrakin. Emäntäni esitti välinpitämätöntä, vaikka kyllä minä huomasin hänen tiirailevan minua luomien raosta. Minä yritin sinnikkäästi hyppiä sängynreunalle, mutta hyppyni jäivät vajaiksi, ja minä tipuin aina uudelleen maahan pääni kolisistessa lattiaa vasten. Hermostuksissani purin lämpöpatteria, että kaikki talossa saisivat kuulla hädästäni. 

Emäntäni päätti ottaa rankemman vaihteen päälle yöelämän rauhoittamiseksi. Hän siirsi petiäni hieman kauemmas, niin että saatoin nähdä hänet omasta pedistäni. Itselleen hän otti korvatulpat SEKÄ kuulosuojaimet. Ajatelkaa, miten hullua! Hän yritti eristää minut aina vain kauemmas tuesta ja turvasta. Aiempien ääntelyiden lisäksi aloin nyt todenteolla volista ja haukkua. Huusin yössä emoani Nättiä ja muuta pentuettani, mutta kukaan ei kuullut minua. Tätä jatkui kolme yötä, kunnes yläkerrassa nukkuva isäntäni sanoi, että nyt on tultava stoppi yöelämälle. 

Seuraavaksi petini siirrettiin yläkertaan isäntäväkeni makuuhuoneeseen. Nyt yöt alkoivat viimein sujua. Avonainen ovi salli minun kuljeskella öisin yläkerrassa, käydä paperilla tai sen vieressä, esittää muutama vingahdus ja palata petiin. Minulla on yöllä aktiivisia vaiheita, jolloin puren lipastonjalkaa tai puruluuta. Pedissä piehtarointi saa aikaan kaivamisen ääniä, kun kynteni osuvat seinään omassa kulmauksessani. Naapurit varmasti luulevat minun olevan joku luolakoira, ja pelkäävät minun pian putkahtavan heidän puolelleen seinään tulevasta kolosta. 

Minun uusi pesäni

Viimeisin uudistus yöelämässäni on uusi suuri peti. Kävin ostamassa sen Mustista ja Mirristä isäntäni kanssa. Teimme matkan paikallisjunalla. Junamatkailu oli henkisesti niin rasittavaa, että kun isäntäni laski pedin tiskille maksaakseen sen, minä jo nukuin uudessa pesässäni siinä kaupan tiskillä. Olen nyt yhdeksän viikon ikäinen. Ei enää yöllä mölyämistä eikä seinän raapimista. Siis hyvää yötä, aamulla nähdään!

Ensimmäiset päivät kotona

Ensimmäiset päivät uudessa kodissani menivät kodin hajuihin ja kolinoihin totutellen. Olinhan minä meininkiin tottunut kasvatuskodissanikin, mutta näillä omilla ihmisilläni on ihan omat melunsa. Aluksi häpsähtelin aivastuksia, joita koivuallergisten kodissa kuuluu toisinaan, mutta enää en välitä niistä. Astiapesukoneen tyhjentämistä saatan vielä käydä vilkaisemassa, mutta muuten eivät mölyt minua haittaa. On kuitenkin yksi ääni, joka käynnistää valmiustilan: se on nasakka pieraisu. Silloin hyppään unesta pystyyn kuin vartiosotilas, myös yöllä. Aina valmiina kartoittamaan tapahtumia!

Päiväunilla nallen kanssa tärkeyspeittoon kääriytyneenä

Hereilläoloaika unijaksojeni välillä on varsin lyhyt. Herättyäni minua kiikutetaan pihalle, sitten syön papanoita ( ja pelkään papanoiden rapinaa kupissani), saan villin hepulikohtauksen, jyrsin leluja ja leikin ihmisten kanssa. Tämän jälkeen käyn pissillä, useimmiten paperilla tai sen välittömässä läheisyydessä. On tietysti käynyt niinkin, että etutassuni ovat sanomalehdellä, mutta paperi liukuu jalkojeni alla ja pissi meneekin lattialle. Mutta eihän sellaisesta voi ihminen kimmastua, sillä minä niin kovasti yritän olla siisti! Sitten onkin pian tunti kulunut, ja minua ramasee niin armottomasti, että vetäydyn omaan pesääni nallen kanssa. Minun pienestä koostani kertoo se, että uninalleni oli alunperin avaimenperä...

Tuota koiraa en tunne, mutta se muistuttaa veljeäni Lottovoittajaa.

Tutkiskelen kotiani ahkerasti. Tehdessäni kierrosta olohuoneesta eteisen kautta keittiöön olen säänöllisesti tavannut eteisen peilikaapin kohdalla tuon ylläolevassa kuvassa olevan komean koiran. Se muistuttaa ulkonäöltään valtavasti veljeäni, hämeenlinnalaista Lottovoittajaa. Muuten aivan uskottava koirakaveri, mutta täysin hajuton tyyppi. En tiedä, millä hänen isäntäväkensä hänen turkkiaan pesee, kun minkäänlaista koiranhajua ei jää jäljelle. Peilin koira on kyllä ihan mukiinmenevä tyyppi muuten, mutta se on ärsyttävän kova matkimaan. Jos minä otan pari äkillistä hyppäystä, se tekee kaiken samoin. On vissiin olevinaan vitsikäskin!

Jyrsimishimoani yritän taltuttaa naudannahkaisella puruluulla.

Niin, minulla on joukko joitakin paheita. Eniten olen saanut moitteita taipumuksestani pureskella kaikkea. Minulla on kyllä puremisen kestäviä leluja, mutta kun ne ovat niin kamalan sallittuja. Eniten minulle maistuisivat pistorasiat, johdot, pöydänjalat ja suvun perintötuoli. Minun mielestäni se on kyllä liian juhlallinen ilmaisu kauhtuneelle laiskanlinnalle, jonka aiemmat sukupolvet ovat piereskelleet jo ihan kuoppaiseksi. Jotenkin nämä ihmiseni tuntuvat olevan hyvin tärkeitä juuri tästä tuolista. Katsokaas tuosta allaolevasta kuvasta, mitä emäntäni on tehnyt! Hiivatti vieköön, hän on laittanut etikanhajuisia lakanalappuja roikkumaan tuoliin! Minusta tuo on jo liioittelua. Paheksun syvästi.

Jyrsimishimoni vuoksi etikanhajua yritetään laittaa kaikkealle. Yök!

Elän kuulemma parastaikaa varhaisen sosiaalistumisen aikaa. Tässä vaiheessa minun on tärkeää tavata kaikenlaisia ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa. Pihalla olen ihmetellyt lintujen, autojen ja rakennustyömaan ääniä. Kotiini on tullut kaikenlaisia ihmisiä, jotta oppisin rohkeaksi koiraksi ja oppisin eri ihmisten käsittelyyn. Otan tästä saamastani huomiosta kaiken ilon irti. Katsokaa, kuinka kaikki kuvan tytöt katsovat MINUA!

Minulla on ollut paljon ihailijoita. Tässä Maisan kaverit Eeva ja Ellu.

Matkalla kotiin

Kotimatka alkamassa

Niin pakkauduimme autoon, isäntäparini ja vapiseva minä. En ollut käynyt ulkona kuin kerran aiemmin elämässäni. Se oli silloin, kun lähdimme pentutarkastukseen eläinlääkärin luo. Minä ja muu pentue olimme silloin viisiviikkoisia. Oli turvallista matkustaa yhdessä porukassa. 

Eläinlääkäri tutki minua tarkasti, ja huomasi, että sydämestäni kuuluu jokin sivuääni. Sellainen on tavallista pikkuvauvoilla, emäntäni tietää tämän asian omasta työstään. Tutkimus oli sangen intiimi, sillä myös meidän poikien kivekset tutkittiin. Minulla taitaa olla ujo kives, sillä vain toinen pikkupalloistani saatiin tutkittua. Aina rokotuksiin mennessäni minun tulee antaa eläinlääkärin tutkia vielä erikseen sydän ja kivekset. Hitsin henkilökohtaista, mutta ei se auta: pumpun pitää toimia moitteettomasti rinnassa ja pallukoiden tulee asettua pussiinsa.

Noista pallukoista vielä sen verran, että jos se ujo kives ei lopultakaan tipahda pussiinsa, niin kasvattajani on velvollinen palauttamaan yhden kolmasosan myyntihinnastani. Näistä raha-asioista en aio liiemmin avautua, sillä me suomalaiset pidämme raha-asioiden utelua moukkamaisuuden merkkinä, niin minäkin.

Niin isäntäni asettui kuskiksi, ja emäntä pelkääjän paikalle. Varsinainen pelkääjä olin kuitenkin minä, jolle oli vuorattu emännän jalkatilasta paikka. Pehmukkeeksi oli laitettu talosta vanhaksi jäänyt toppatakki ja tietysti tärkeyspeittoni, sehän on selvää. Kuulkaa, minä pelkäsin aika lailla! Yritin koko ajan nousta emännän syliin, itkin ja valitin. Isäntäni sai kovettaa sydämensä, että hänen katseensa pysyi tiessä. Ajoturvallisuus on tietysti ensiarvoisen tärkeää. Mutta entä henkinen turvallisuus? Tätä minä yritin ponnekkaasti kysellä sieltä jalkatilasta käsin, mutta yhä uudelleen emäntäni painoi minut alas. Ette arvaakaan, miten monta kertaa ehtii nousta takajaloilleen kaksituntisen ajomatkan aikana! Voi olla, että minä tein siinä ennätyksen.

Kotiinpäästyämme isäntäni kantoi minut sisälle. Pian koko perhe kerääntyi olohuoneen lattialle minua ihmettelemään. Minun luottamukseni ihmiskuntaan oli horjunut, joten minä ravasin ympäriinsä ihan hermoheikkona. Ensimmäinen tuntini uudessa kodissa oli varsin kiireinen. Sen aikana ehdin pissiä lattialle, tehdä siihen löysän paniikkikakan ja oksentaa Atte-nimisen ihmisen syliin. Niin jäivät hyssyttelyt, ja aloitettiin koiravauvan aika uudessa kodissani. Sitä nämä ihmiset eivät olleet vielä koskaan kokeneet.

Kuinka kaikki alkoi?

Minä olen bostoninterrieri Beni, olen tämän päiväkirjan alussa seitsemänviikkoinen. Asun nykyään viisihenkisen perheeni kanssa kirkkonummelaisella pientaloalueella. Kerron teille ensin tarinaa varhaisista vaiheistani.  

Synnyin amerikkalaistaustaisen isäni ensimmäiseen ja tamperelaissyntyisen emäni toiseen pentueeseen. Emäni Nätti odotti viittä pentua syntyväksi. Kaikki meni hyvin pitkän aikaa. Neljä meistä pennuista syntyi normaalisti, mutta viimeinen oli asettunut poikkiteloin, ja lääkärin oli avattava emäni kohtu, jotta viimeinenkin pääsi syntymään. Valitettavasti hänen voimansa eivät riittäneet tähän koiranelämään, nyyh. Rauha hänen koiransielulleen. 

Sitten meitä oli neljä: yksi tyttö ja kolme poikaa. Sisareni taisi jatkaa sukunsa narttujen polkua päätyen sijoituskoiraksi uuteen perheeseensä. Sijoituskoira on omistajaperheensä oma, vasta kun on synnyttänyt kasvattajalleen pari pentuetta eteenpäin myytäväksi. Toinen veljistäni jäi kasvattajalle. Hänestä on tuleva näyttelyn tähti ja ehkä hän jatkaa osaltaan sukuamme. 

Kun uudet omistajani tulivat minua hakemaan, olimme pentuhäkissä ainoastaan minä ja toinen veljeni. Hänen uudet omistajansa olivat tulossa Hämeenlinnasta häntä noutamaan pian omieni jälkeen. Meidät pennut oli nimetty kennelnimin: minä olen Liaani Swing ja veljeni on Lottovoittaja. Wau, kuka voi sanoa samaa, että "minun veljeni on Lottovoittaja"!

Meininki kasvatuskodissani oli melkoinen. Me Lottovoittajan kanssa vikisimme ja haukuimme pentuhäkissä, ja alakerrasta kantautuivat sisarustemme äänet. Alakerrassa oli myös Irma, coton de tulear, joka oli äskettäin saanut kuusi pentua. Eikä siinä vielä kaikki: oma kasvattajanikin oli pari viikkoa aikaisemmin saanut oman kolmannen pentunsa, ah tarkoitan tietysti lapsensa.

Kasvattajani kysyi uusilta omistajiltani, kumman pennun he haluaisivat. Me Lottovoittajan kanssa seisoimme pentuhäkkiä vasten ja uikutimme toiveikkaina ja vähän peloissammekin. Se oli emännälleni liikaa. Hän kyyneltyi pahoin, ja sanoi, ettei voi mitenkään tehdä päätöstä näiden tummien nappisilmien edessä. Hänellä on näet aina on henkilökohtainen heikkous ruskeasilmäisiin. Kasvattajani oli ajatellut juuri minun lähtevän Kirkkonummelle, ja isäntäni oli helppo olla samaa mieltä. Päätös oli tehty, ja eikun papereita kirjoittamaan.

Mukaan sain Musti ja Mirri -repun; jossa oli minulle tuttua ruokaa, purulelu ja juomakuppi. Ja rakkain kaikista: tärkeyspeitto! Tärkeyspeitto on suuri rakkauteni ja yhteys ihaniin hajumuistoihin. Se on nyppyyntynyt, vihreä fleece, johon olen ymmärrettävästi hullaantunut. Se tulee tuomaan minulle turvaa uudessa elämässäni kaukana pentueestani ja emästäni Nätistä.