Matkalla kotiin

Kotimatka alkamassa

Niin pakkauduimme autoon, isäntäparini ja vapiseva minä. En ollut käynyt ulkona kuin kerran aiemmin elämässäni. Se oli silloin, kun lähdimme pentutarkastukseen eläinlääkärin luo. Minä ja muu pentue olimme silloin viisiviikkoisia. Oli turvallista matkustaa yhdessä porukassa. 

Eläinlääkäri tutki minua tarkasti, ja huomasi, että sydämestäni kuuluu jokin sivuääni. Sellainen on tavallista pikkuvauvoilla, emäntäni tietää tämän asian omasta työstään. Tutkimus oli sangen intiimi, sillä myös meidän poikien kivekset tutkittiin. Minulla taitaa olla ujo kives, sillä vain toinen pikkupalloistani saatiin tutkittua. Aina rokotuksiin mennessäni minun tulee antaa eläinlääkärin tutkia vielä erikseen sydän ja kivekset. Hitsin henkilökohtaista, mutta ei se auta: pumpun pitää toimia moitteettomasti rinnassa ja pallukoiden tulee asettua pussiinsa.

Noista pallukoista vielä sen verran, että jos se ujo kives ei lopultakaan tipahda pussiinsa, niin kasvattajani on velvollinen palauttamaan yhden kolmasosan myyntihinnastani. Näistä raha-asioista en aio liiemmin avautua, sillä me suomalaiset pidämme raha-asioiden utelua moukkamaisuuden merkkinä, niin minäkin.

Niin isäntäni asettui kuskiksi, ja emäntä pelkääjän paikalle. Varsinainen pelkääjä olin kuitenkin minä, jolle oli vuorattu emännän jalkatilasta paikka. Pehmukkeeksi oli laitettu talosta vanhaksi jäänyt toppatakki ja tietysti tärkeyspeittoni, sehän on selvää. Kuulkaa, minä pelkäsin aika lailla! Yritin koko ajan nousta emännän syliin, itkin ja valitin. Isäntäni sai kovettaa sydämensä, että hänen katseensa pysyi tiessä. Ajoturvallisuus on tietysti ensiarvoisen tärkeää. Mutta entä henkinen turvallisuus? Tätä minä yritin ponnekkaasti kysellä sieltä jalkatilasta käsin, mutta yhä uudelleen emäntäni painoi minut alas. Ette arvaakaan, miten monta kertaa ehtii nousta takajaloilleen kaksituntisen ajomatkan aikana! Voi olla, että minä tein siinä ennätyksen.

Kotiinpäästyämme isäntäni kantoi minut sisälle. Pian koko perhe kerääntyi olohuoneen lattialle minua ihmettelemään. Minun luottamukseni ihmiskuntaan oli horjunut, joten minä ravasin ympäriinsä ihan hermoheikkona. Ensimmäinen tuntini uudessa kodissa oli varsin kiireinen. Sen aikana ehdin pissiä lattialle, tehdä siihen löysän paniikkikakan ja oksentaa Atte-nimisen ihmisen syliin. Niin jäivät hyssyttelyt, ja aloitettiin koiravauvan aika uudessa kodissani. Sitä nämä ihmiset eivät olleet vielä koskaan kokeneet.