Minä olen bostoninterrieri Beni, olen tämän päiväkirjan alussa seitsemänviikkoinen. Asun nykyään viisihenkisen perheeni kanssa kirkkonummelaisella pientaloalueella. Kerron teille ensin tarinaa varhaisista vaiheistani.
Synnyin amerikkalaistaustaisen isäni ensimmäiseen ja tamperelaissyntyisen emäni toiseen pentueeseen. Emäni Nätti odotti viittä pentua syntyväksi. Kaikki meni hyvin pitkän aikaa. Neljä meistä pennuista syntyi normaalisti, mutta viimeinen oli asettunut poikkiteloin, ja lääkärin oli avattava emäni kohtu, jotta viimeinenkin pääsi syntymään. Valitettavasti hänen voimansa eivät riittäneet tähän koiranelämään, nyyh. Rauha hänen koiransielulleen.
Sitten meitä oli neljä: yksi tyttö ja kolme poikaa. Sisareni taisi jatkaa sukunsa narttujen polkua päätyen sijoituskoiraksi uuteen perheeseensä. Sijoituskoira on omistajaperheensä oma, vasta kun on synnyttänyt kasvattajalleen pari pentuetta eteenpäin myytäväksi. Toinen veljistäni jäi kasvattajalle. Hänestä on tuleva näyttelyn tähti ja ehkä hän jatkaa osaltaan sukuamme.
Kun uudet omistajani tulivat minua hakemaan, olimme pentuhäkissä ainoastaan minä ja toinen veljeni. Hänen uudet omistajansa olivat tulossa Hämeenlinnasta häntä noutamaan pian omieni jälkeen. Meidät pennut oli nimetty kennelnimin: minä olen Liaani Swing ja veljeni on Lottovoittaja. Wau, kuka voi sanoa samaa, että "minun veljeni on Lottovoittaja"!
Meininki kasvatuskodissani oli melkoinen. Me Lottovoittajan kanssa vikisimme ja haukuimme pentuhäkissä, ja alakerrasta kantautuivat sisarustemme äänet. Alakerrassa oli myös Irma, coton de tulear, joka oli äskettäin saanut kuusi pentua. Eikä siinä vielä kaikki: oma kasvattajanikin oli pari viikkoa aikaisemmin saanut oman kolmannen pentunsa, ah tarkoitan tietysti lapsensa.
Kasvattajani kysyi uusilta omistajiltani, kumman pennun he haluaisivat. Me Lottovoittajan kanssa seisoimme pentuhäkkiä vasten ja uikutimme toiveikkaina ja vähän peloissammekin. Se oli emännälleni liikaa. Hän kyyneltyi pahoin, ja sanoi, ettei voi mitenkään tehdä päätöstä näiden tummien nappisilmien edessä. Hänellä on näet aina on henkilökohtainen heikkous ruskeasilmäisiin. Kasvattajani oli ajatellut juuri minun lähtevän Kirkkonummelle, ja isäntäni oli helppo olla samaa mieltä. Päätös oli tehty, ja eikun papereita kirjoittamaan.
Mukaan sain Musti ja Mirri -repun; jossa oli minulle tuttua ruokaa, purulelu ja juomakuppi. Ja rakkain kaikista: tärkeyspeitto! Tärkeyspeitto on suuri rakkauteni ja yhteys ihaniin hajumuistoihin. Se on nyppyyntynyt, vihreä fleece, johon olen ymmärrettävästi hullaantunut. Se tulee tuomaan minulle turvaa uudessa elämässäni kaukana pentueestani ja emästäni Nätistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.