Lomapäiviä Kesäkaupungissa

Isännän loman alettua suuntasimme Kesäkaupunkiin. Automatka kesti miltei kolme tuntia. Vietin ne Simon jaloissa etupenkillä, jonne ilmastointi toi minulle viileää ilmaa pahoinvoinnin estämiseksi. Lähtiessämme kotoa koin ensimmäisen ukonilmani. Se oli oikea kesämyrsky! Salamat ja jyrinät tulivat miltei samanaikaisesti. Autoillessamme monet muut olivat ajaneet tien sivuun väistellessään myrskyn irrottamia ja tuulessa sinkoilevia oksia. Me jatkoimme ajoa varovaisesti, vaikka näkyvyys eteenpäin oli minimaalinen. Ukkosen jytinä tärisytti auton pohjaa, mutta minä jatkoin uniani, isäntä väisteli vesiliirtoja ja muu porukka yritti nähdä salamia.

Oma petini Karelia Parkissa.

Perillä teinit jaettiin mummoloihin, ja minä asetuin isäntäparini kanssa Karelia Parkkiin, joka on paikallinen kesähotelli. Meidän oli tehtävä näin, sillä minulla ei niin sanotusti ollut sijaa majatalossa. Tai kyllä minut oli kutsuttu, mutta isäntäparini epäili öisiä kyläilytaitojani. Tämä paikka valittiin, jotta sisustus olisi mahdollisimman niukkaa, jotten pilaisi sisustusta pentuilullani. Voin ylpeästi ilmoittaa, etten purrut siellä mitään, enkä pissinyt mihinkään. Yöt olivat myös rauhallisia, sillä muut hotellivieraat eivät pitäneet ääntä, johon olisin ollut velvoitettu kommentoimaan haukkumalla.

Marssitien rannassa tapasin hanhiparven, johon kuului melkein 40 valkoposkihanhea. Kyllä ne minua väistivät, vaikka emäntäni pelkäsi, että emot kääntyvät meihin päin puolustaessaan poikasiaan. 

Teinit yrittivät saada minua veteen. Se tuntuu olevan heille tavattoman tärkeää. Yritin tassuilla saada kiinni rantaan tulevia aaltoja, muttei se oikein koskaan onnistunut. Simo vokotteli minua veteen kaislalla. Sitten Maisa heitti kiven veteen, ja minä menin sen perässä, myös pinnan alle. Sitä minä en ollut tajunnut, että siinä kastuu kokonaan! Nousin pinnan alta todella hämmästyneenä ja uin oikeaoppisesti koiraa rantaan päin. Nousin rannalle ja sain valtavan hepulikohtauksen kastumiseni järkyttämänä. Ja kaikilla muilla tuntui olevan valtavan hauskaa sitä päätöntä menoani seuratessa.

Päivät olivat kuumia. Aina silloin tällöin minun oli vetäydyttävä päivälevolle. Minulle löytyi aina innokasta päiväuniseuraa.

Kesäkaupunki oli somistettu kukkasin. Isäntäparini ihasteli niitä, mutta minulle ne olivat liian korkealla pissittäviksi. Mitäs muuta riemua näistä kukkaistutuksista voisi koiralle olla.

Kirkon valleilla kävimme harjoittelemassa tottelevaisuutta. Tule- ja etsi-käskyt kaikuivat vallihautojen välissä, ja minä kirmailin käskyjen mukaan.

Vierailin myös koirien uimarannalla. Ajatella, että Kesäkaupungissa on tällainen meitä hurttia varten! Tai voisihan sitäkin ihmetellä, etten pääse tavalliselle uimarannalle perheeni kanssa. 

Koirien uimarantaa lähestyi sorsaparvi siinä uskossa, että ihmiset antaisivat niille ruokaa. Aika typeriä eläimiä, eiväthän ihmiset anna minullekaan herkkuja omista eväistään.

Sorsat kävivät hermooni, ja minun oli välttämättä räkytettävä niille. Kyllä minä puolustan laumaani mokomalta sorsaparvelta.

Sitten koirien uimarantaan tuli minulle leikkikaveriksi lapinkoira-Otso. Se oli itsekin vielä nuori ja innostui leikinhalustani. Me kirmailimme yhdessä, pissimme peräkanaa samoihin paikkoihin ja haistelimme toisiamme. Mahtoi Otsolla olla kuuma siinä kolminkertaisessa turkissaan!

Ihmisten uimarannalle minulla ei siis ollut asiaa. Niinpä koko seurakunta asettui aluetta rajaavan kiviaidan tuntumaan, jotta kaikki menisi lain pykälän mukaan.

Illalla menin aikuisseurassa Kesäkaupungin satamaan. Istuin sen illan puiston penkillä, väijyin ohikulkijoita ja nukuin torkkuja emäntäni sylissä. Ihmettelin ihmisten keskustelun surullista sävyä. Kyllä ihmisten huolet kuulostavat minusta erikoisilta. Onneksi heillä on lohtua ystävistään. Ja onhan tunnettua, että koiran silittäminen laskee verenpainetta. Minusta muodostuukin pian ihan terapiakoira.

Sitten minä sain rakkaan lomayllätyksen, röhkivän pinkin sian. Se on mun brand new ihanuus, kuten Jukka-Poika laulaa. On meissä kyllä aika lailla samaa näköäkin. Kaikkien elämä olisi rennompaa, jos kullakin olisi oma pinkki sikansa. Nyt lähden jatkamaan lomaani jossain päin Suomea. Näkemiin taas!

Uimaharjoituksia ja retki Tavarataloon

Blogin kirjoittaminen on kuulkaa raskasta puuhaa. Viikon ajan elän koiranelämääni, tarkkailen maailmanmenoa ja hauskuutan laumani ihmisiä. Tavallisesti sunnuntaisin sihteerini istuutuu koneen ääreen ja näpyttelee tarinani tähän ruudulle. Parhaimpina hetkinä minä meditoin pöydän alla sihteerini jaloissa, kuten kuvassa. Toisinaan minulla on iltavillit meneillään, sinkoilen ympäriinsä ja yritän purra tietokoneen johtoja.

Sanovat, että meidän koiranpentujen tulisi tavata mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, jotta emme myöhemmin ärhäköisi minkäänlaisille ihmisille. Olen tavannut paljon koululaisia, ja huomannut heidän olevan ihan sivistynyttä porukkaa. Oman pihan päiväkotilapset ovat arvaamattomia: kaksivuotias potkaisi minua naamaan, nelivuotiaat juoksivat kirkuen ympärilläni (siitä minä todella innostun) ja kuusivuotias työnsi sormea naamaani maistettavaksi ja minä myös maistoin. Viime viikolla tapasin Maisan kummit lapsineen. Olen tutustunut erilaisten ihmisten jalkoihin, mutta tämän kikuyu-heimon naisen jalat ovat olleet kaikkein tummimmat. Hänellä oli pitkähelmainen kenialaishame, jonka helmojen heilumiseen hullaannuin. Poukkoilin hänen helmojensa alla ja kurkistelin sieltä päälläni helmaa veikeästi nostellen. Emäntääni vähän jännitti, sillä tämä nainen tulee maasta, jossa koirat kulkevat kadulla puusta tippuneita avocadoja syöden. Mutta huoli oli turhaa, kyllä me tulimme ihan hyvin toimeen keskenämme. 

Sitten alkoi isännän loma. Lähdin hakemaan häntä kotiin Tavaratalosta emännän ja Simon kanssa. Tavaratalo on siitä erikoinen paikka, että sinne on koirilla lupa tulla. Kiertelin eri osastoilla näyttäytymässä ja keräilemässä ihastelua. Aikamoista kujertelua sainkin aikaiseksi! Asiantuntevimman huomion sain kennelosastolla, jossa henkilökunta meni sananmukaisesti polvilleen edessäni. Sain siellä aivan erityisen herkun, kuivattua kalannahkaa. Vetäydyin rouskuttamaan sitä sivummalle, sitten join kaikkien koira-asiakkaiden yhteisestä kupista, ja sitten olimme valmiit lähtemään kotiin. Isäntäni piti minua tarkasti silmällä kävellessämme pitkin Tavaratalon käytäviä, sillä epäonninen retkeni Lippulaivaan oli vielä tuoreena hänen mielessään. En saanut edes pistäytyä haistelemassa tolppia tai roskiksia Tavaratalossa sisällä. Paheksun moista koiran rajoittamista syvästi! 

Viimeeksi kerroin teille veteen totuttautumisestani. Nyt asia on edennyt hieman, kun lasten vanha muovinen allas puhallettiin ilmaa  täyteen. Nyt jo kahlaan vedessä lelun perässä. Tarkasti ottaen en kyllä mennyt sinne itse, vaan Simo nosti minut kylmästi altaaseen. Eikä se vesi sitten niin kamalaa ollutkaan, turhaan olin sitä arastellut. Kyllä teinit yrittivät minulle istu- ja maahan-käskyä ollessani vedessä, mutta minä en totellut. Hahhah, olipa huonoa huumoria heiltä. 

Aiemmat naapurimme tulivat minua katsomaan yhtenä kauniina päivänä. Minä vain kuljeskelin jaloista toisiin ja otin vastaan rapsutuksia tai vaihdoin makuupaikkaa auringonpaisteen mukaan.

Pöytään oli laitettu marengista tehtyä sitruuna-Pavlovaa. Minulle riitti vain muruja siitä makupalaksi. Ei mukamas sovi koiralle herkuksi.

Sitruuna-Pavlova: marenkipohja, sitruunakiisseli, kermavaahto, tuoreet mansikat ja sulatettua suklaata.
Ihmiset tykkäävät oudoista jutuista.

Ihan tyhmää tuo herkkujen rajoittaminen. Minä tympiinnyin tuosta rajoittamisesta ja jatkoin sitä, minkä parhaiten osaan eli makaamista. 

No jaa, onhan minulla paljon paremmat herkut, kuten rakkaat puruleluni. Tämä nautinto minulle sentään sallitaan. Kuumia kesäpäiviä teille kaikille!

Kesäisiä päiviä ja eläinlääkärireissu

Kesäisiä päiviä on riittänyt. Päivisin on liian kuuma lähteä kunnon kävelylle, ainakin minulle, lyttykuonoiselle koiralle. Kuten tiedätte, niin me koirat jäähdytämme itseämme läähättämällä. Lämmönsäätely sijaitsee nenässämme. Meillä lyttykuonoilla sille lämmönsäätelylle on vain niukasti tilaa, joten vaarana on ylikuumeneminen.

Yhtenä kuumana iltana perheeni yritti saada minua vatiin viilentymään. He heittelivät palloa ämpäriin, jotta saisin vilvoitusta vedessä. Pallo minua kyllä kiinnosti, mutta vesi oli melko ällöttävää. Koirakuiskaaja Erna kertoi myöhemmin töissä emännälleni, että veteen totuttelu onnistuu paremmin järven tai meren rannalla. Ehkä kokeilemme tätä viikon kuluttua Saimaan rannalla. 

Vaikken kuumana päivänä lähdekkään pitkälle lenkille, niin parveke on minusta mukava. Siellä hakeudun hetkeksi aurinkoon, ja jo pian taas varjoon. Parvekkeelle siirretty iso huonekasvimme kiinnostaa minua myös. Olen syönyt multaa sen juurelta ja näyttänyt valtavan hämmästyneeltä, kun emäntäni on yllättänyt minut seisomassa etutassut mullassa. Lisäksi haluan parvekkeella ollessani kommentoida pihalla kulkijoita haukkumalla. Haukkumisesta joutuu kyllä sisälle. Hö!

Olen oppinut uuden taidon. Olen jo pitkään noussut sohvaa vasten anelevasti tuijottamaan. Mutta nyt pääsen hyppäämään sinne itse! Huomasin tämän aivan sattumalta, kun juoksin hepulissa rinkiä yhtenä aamuna. Hups vain, ja olin sohvalla. Sama onnistuu myös isäntäväen sänkyyn, jos vauhtia ottaa eteisestä saakka.  Ihmisten reaktio on mainio: teinit nauravat, mutta aikuiset työntävät minut melkein säikähtäneenä alas. Kauaa he eivät voi minua enää estää...

Perjantai oli rokotuspäivä. Menimme emäntäni ja Simon kanssa SoVet-eläinlääkäriasemalle. Minut punnittiin: 16 viikon ikäisenä painan 4.1kg. Eläinlääkäri antoi minulle rokotteen, josta on apua parvoa, tarttuvaa maksatulehdusta, kennelyskää ja rabiesta vastaan. Hän antoi minulle naksuja, joten rokotuksen hetki meni huomaamatta. Mutta sitten se iski, valtava kirvely! Minut oli jo nostettu tutkimuspöydältä lattialle, ja eteeni tehtiin oikein keko naksuista, jotta en huomaisi kirvelyä. Mutta kyllä minä huomasin! Olen oikea monilahjakkuus, sillä samanaikaisesti ahmin naksuja ja kiljuin täyttä kurkkua toisesta suupielestä.

Sitten kuunneltiin sydäntä, ja jo aiemmin kuultu sivuääni kuului siellä taas. Eläinlääkäri oli varsin mietteliäs, ja sanoi äänen olevan voimakkuudeltaan kohtalainen. Se tarkoittaa sellaista sivuääntä, joka voi tietää hankaluuksia. Minulle sovittiin aika sydänlääkärille parin viikon päähän. Silloin sydämeni toimintaa tarkastellaan ultraäänellä. Koska olen aika kiireinen pikkukoira, on minut rauhoitettava lääkkeellä ennen tutkimusta. Voi hellurei, mitähän tästä seuraa!

Viikko elämästäni

Näin aurinkoisia kuvia saatiin viimein heinäkuun alussa. Koko kesäkuun minä olen jurottanut rappusilla, kun on ollut ulosmenon aika. Minua sitten inhottaa vesisade! Se on hieman harmillista, sillä minunhan on tarkoitus toimittaa kaikki vessa-asiani ulkona. Enimmäkseen se onnistuu nyt mallikkaasti. Kotona on enää yksi sanomalehti minun vessakseni. Se on sijoitettuna ulko-oven viereen, jotta ihmiset ymmärtäisivät viedä minut ulos aina, kun lähestyn sisävessaani. No totuuden nimissä on sanottava, etten minä ihan aina lähesty ulko-ovea. Kyllä minä tällä viikollakin tein yhdet pissit parvekkeen lattialle. Ja se toinen juttu nolottaa minua erityisesti, sillä ihmiset nauroivat minun toilailulleni ihan törkeästi.

Kävi nimittäin niin, että minulle avattiin aivan uudenlainen ruokapussi. Ihan erinäköisiä, -hajuisia ja -makuisia naksuja. Maistoin yhtä, se maistui oudolta, mutta ajattelin, ettei tässä voi nyt ronkeliksi muuttua ja nielaisin sen. Mutta se toisenlainen oli todella outo. Maistelin sitä ja sylkäisin sen lattialle. Otin sen uudelleen suuhun, mutustelin ja sylkäisin taas pois. Se tuoksui niin oudolta, että minun ei auttanut muu kuin ruikata pissi sen päälle, siihen keittiön lattialle. Siitäpä ihmiset innostuivat; alkoi aikamoinen paapatus ja asian päivittely. Olen ahneen koiran maineessa, joten tämä oli minulta yllättävä liike. 

Sateisena sunnuntaina luoksemme tuli perhe, joka oli lukenut minusta jo aiemmin. Vai oliko se lopulta Aarni, joka oli lukenut enemmän, mene ja tiedä. Ymmärsin, että Aarni oli innokas tapaamaan minua. Hän polvistui eteeni leikkiäkseen kanssani. Minä tietysti innostuin, nuolin hänen naamaansa ja naukkasin nenästä hampaillani. Aarni hämmentyi tästä hetkeksi ja vetäytyi luotani. En tiedä, ymmärsinkö pahoitella tapahtunutta kylliksi. Minua harmittaa vietävästi, jos Aarni sai minusta huonon vaikutelman. Aarni, jos luet tätä, niin kuule viestini: rakastan hajuasi, enkä voinut vastustaa kiusausta maistaa. Olethan ystäväni taas? Maisa oli aiemmin viikolla lähtenyt mummolaan, joten minulla oli halipula. Onneksi Hilkka tiesi, miten pientä koiraa lellitään. Rakastin hänen syliään ja hellää hoitoa, jota häneltä sain.

Keskiviikkona luokseni tuli emäntäni työkaveri Erna, joka onkin aikamoinen koirakuiskaaja. Hänelle on kertynyt koirakokemusta erityisesti kromforländereistä (voivoi, tulikohan tuon rodun nimi nyt oikein kirjoitettua), joita hänellä on kotona useampia. Tänä keväänä hänen kotonaan on ollut kokonainen pahnue erityisiä koiranpentuja, jotka hänen koiransa Roppa synnytti parssonterrieri Klenille. Olemme lukeneet tuon porukan toilailuja Ernan kirjoittamasta blogista. Siitä kai alkoi idea myös näistä minun sivuistani. 

Erna leikki kanssani, altistui hampaitteni iskuille ja selätti minut aika-ajoin. Hän kutsui minua nimellä "pentupentu", kuten hän kuulemma kutsuu kaikkia pentuja. Tuliaisiksi sain häneltä kuvassa olevan krokotiilin, joka VINKUU! Ensimmäinen vinkuleluni! Olen sittemmin vinguttanut sitä ahkerasti. Minusta kuulostaa, että tuo krokotiili oikein kutsuu minua vinguttamaan itseään. Nam!

Sunnuntaina lähdin emäntäni kanssa junamatkalle kauas pääkaupunkiin. Mukaan oli varattu koko rullallinen kakkapusseja, vettä juotavaksi ja pussillinen makupaloja, jotta kokisin reissun mukavana. Ylläolevassa kuvassa ihmettelen varoituskellon kilinää: juna on lähtenyt edelliseltä asemalta tännepäin. Sitten sain naksun, etten pelkäisi kilinää, vaan yhdistäisin kilinän herkulliseen naksuun.

Junassa istuin emäntäni sylissä ja tarkastelin muita vaunussa olevia. On yllättävää, kuinka paljon erilaisia ääniä junassa kuuluu. Ennen määränpäätämme, Pasilaa, junan vaunu täyttyi kaikenvärisistä ihmisistä. Lapsia oli kärreissään useita: toiset olivat kovaäänisen tyytyväisiä ( kuten eräs itämainen prinsessa, iältään voin 4v) tai kovaäänisen tyytymättömiä (kuten kuvan yläreunassa melkein näkyvä alkuperäissuomalainen, iältään noin 1v). Lisäksi oli alkuperäissuomalaisia koululaisia, jotka olivat jo oppineet istumaan eleettöminä ja kivettyneinä kasvoiltaan, kuten ilmeisesti olisi tarkoitus. 

Tämä kuva on dogfie. Tiedättehän, kuten ihmiset ottavat omakuvia, joiden nimi on selfie!

 Eniten huomiota sain naispuoliselta konduktööriltä. Hän kävi eteeni polvilleen ja lirkutteli minulle, antoi nuolla naamaansa ja purra siinä sivussa hiukan nenäänsäkin. Hän kertoi, että hänellä oli kotonaan vinttikoiria ja cairnterrieri. Mutta syy, miksi hän kiinnitti huomionsa minuun oli rakkaus lyttynaamoihin. Hänen vanhemmillaan oli kuulemma ranskanbuldoggi. Hän moitti minua lempeästi, että minä en tee hyvää hänen pentukuumeelleen. Emäntäni sanoi vetäytyvänsä vastuusta, sillä hän tietää, miten osaan hurmata lyttyturvallani. 

Ennen junaan nousua, emäntäni oli poiminut matkalta pari männynkäpyä minulle leluksi junaan. Niitä minä rouskuttelin, jotta sain hermostukseni kanavoitua johonkin asialliseen enkä esimerkiksi haukkumiseen.

Lopulta rentouduin. Vaikka ympäriltäni kuului kolinaa, vinkunaa, kirskunaa, ihmisten monikielistä pölinää ja junan jarrujen ääntä, niin rauhoituin emäntäni syliin nukkumaan, käpy leukani alla.

Lopulta pääsimme Pasilaan, jossa laiturille tuli juna Karjalasta. Junasta nousi oikea Karjalan neito: vaalea kaunotar, uusissa vaatteissaan, joka oli kasvanut ihan kamalasti. Oma Maisani! Hän tuoksui hurmaavalle, ja lirkutteli korvaani hunajaisemmin kuin koskaan ennen. Rakas kultani, älä enää lähde noin pitkäksi aikaa!