Viikko elämästäni

Näin aurinkoisia kuvia saatiin viimein heinäkuun alussa. Koko kesäkuun minä olen jurottanut rappusilla, kun on ollut ulosmenon aika. Minua sitten inhottaa vesisade! Se on hieman harmillista, sillä minunhan on tarkoitus toimittaa kaikki vessa-asiani ulkona. Enimmäkseen se onnistuu nyt mallikkaasti. Kotona on enää yksi sanomalehti minun vessakseni. Se on sijoitettuna ulko-oven viereen, jotta ihmiset ymmärtäisivät viedä minut ulos aina, kun lähestyn sisävessaani. No totuuden nimissä on sanottava, etten minä ihan aina lähesty ulko-ovea. Kyllä minä tällä viikollakin tein yhdet pissit parvekkeen lattialle. Ja se toinen juttu nolottaa minua erityisesti, sillä ihmiset nauroivat minun toilailulleni ihan törkeästi.

Kävi nimittäin niin, että minulle avattiin aivan uudenlainen ruokapussi. Ihan erinäköisiä, -hajuisia ja -makuisia naksuja. Maistoin yhtä, se maistui oudolta, mutta ajattelin, ettei tässä voi nyt ronkeliksi muuttua ja nielaisin sen. Mutta se toisenlainen oli todella outo. Maistelin sitä ja sylkäisin sen lattialle. Otin sen uudelleen suuhun, mutustelin ja sylkäisin taas pois. Se tuoksui niin oudolta, että minun ei auttanut muu kuin ruikata pissi sen päälle, siihen keittiön lattialle. Siitäpä ihmiset innostuivat; alkoi aikamoinen paapatus ja asian päivittely. Olen ahneen koiran maineessa, joten tämä oli minulta yllättävä liike. 

Sateisena sunnuntaina luoksemme tuli perhe, joka oli lukenut minusta jo aiemmin. Vai oliko se lopulta Aarni, joka oli lukenut enemmän, mene ja tiedä. Ymmärsin, että Aarni oli innokas tapaamaan minua. Hän polvistui eteeni leikkiäkseen kanssani. Minä tietysti innostuin, nuolin hänen naamaansa ja naukkasin nenästä hampaillani. Aarni hämmentyi tästä hetkeksi ja vetäytyi luotani. En tiedä, ymmärsinkö pahoitella tapahtunutta kylliksi. Minua harmittaa vietävästi, jos Aarni sai minusta huonon vaikutelman. Aarni, jos luet tätä, niin kuule viestini: rakastan hajuasi, enkä voinut vastustaa kiusausta maistaa. Olethan ystäväni taas? Maisa oli aiemmin viikolla lähtenyt mummolaan, joten minulla oli halipula. Onneksi Hilkka tiesi, miten pientä koiraa lellitään. Rakastin hänen syliään ja hellää hoitoa, jota häneltä sain.

Keskiviikkona luokseni tuli emäntäni työkaveri Erna, joka onkin aikamoinen koirakuiskaaja. Hänelle on kertynyt koirakokemusta erityisesti kromforländereistä (voivoi, tulikohan tuon rodun nimi nyt oikein kirjoitettua), joita hänellä on kotona useampia. Tänä keväänä hänen kotonaan on ollut kokonainen pahnue erityisiä koiranpentuja, jotka hänen koiransa Roppa synnytti parssonterrieri Klenille. Olemme lukeneet tuon porukan toilailuja Ernan kirjoittamasta blogista. Siitä kai alkoi idea myös näistä minun sivuistani. 

Erna leikki kanssani, altistui hampaitteni iskuille ja selätti minut aika-ajoin. Hän kutsui minua nimellä "pentupentu", kuten hän kuulemma kutsuu kaikkia pentuja. Tuliaisiksi sain häneltä kuvassa olevan krokotiilin, joka VINKUU! Ensimmäinen vinkuleluni! Olen sittemmin vinguttanut sitä ahkerasti. Minusta kuulostaa, että tuo krokotiili oikein kutsuu minua vinguttamaan itseään. Nam!

Sunnuntaina lähdin emäntäni kanssa junamatkalle kauas pääkaupunkiin. Mukaan oli varattu koko rullallinen kakkapusseja, vettä juotavaksi ja pussillinen makupaloja, jotta kokisin reissun mukavana. Ylläolevassa kuvassa ihmettelen varoituskellon kilinää: juna on lähtenyt edelliseltä asemalta tännepäin. Sitten sain naksun, etten pelkäisi kilinää, vaan yhdistäisin kilinän herkulliseen naksuun.

Junassa istuin emäntäni sylissä ja tarkastelin muita vaunussa olevia. On yllättävää, kuinka paljon erilaisia ääniä junassa kuuluu. Ennen määränpäätämme, Pasilaa, junan vaunu täyttyi kaikenvärisistä ihmisistä. Lapsia oli kärreissään useita: toiset olivat kovaäänisen tyytyväisiä ( kuten eräs itämainen prinsessa, iältään voin 4v) tai kovaäänisen tyytymättömiä (kuten kuvan yläreunassa melkein näkyvä alkuperäissuomalainen, iältään noin 1v). Lisäksi oli alkuperäissuomalaisia koululaisia, jotka olivat jo oppineet istumaan eleettöminä ja kivettyneinä kasvoiltaan, kuten ilmeisesti olisi tarkoitus. 

Tämä kuva on dogfie. Tiedättehän, kuten ihmiset ottavat omakuvia, joiden nimi on selfie!

 Eniten huomiota sain naispuoliselta konduktööriltä. Hän kävi eteeni polvilleen ja lirkutteli minulle, antoi nuolla naamaansa ja purra siinä sivussa hiukan nenäänsäkin. Hän kertoi, että hänellä oli kotonaan vinttikoiria ja cairnterrieri. Mutta syy, miksi hän kiinnitti huomionsa minuun oli rakkaus lyttynaamoihin. Hänen vanhemmillaan oli kuulemma ranskanbuldoggi. Hän moitti minua lempeästi, että minä en tee hyvää hänen pentukuumeelleen. Emäntäni sanoi vetäytyvänsä vastuusta, sillä hän tietää, miten osaan hurmata lyttyturvallani. 

Ennen junaan nousua, emäntäni oli poiminut matkalta pari männynkäpyä minulle leluksi junaan. Niitä minä rouskuttelin, jotta sain hermostukseni kanavoitua johonkin asialliseen enkä esimerkiksi haukkumiseen.

Lopulta rentouduin. Vaikka ympäriltäni kuului kolinaa, vinkunaa, kirskunaa, ihmisten monikielistä pölinää ja junan jarrujen ääntä, niin rauhoituin emäntäni syliin nukkumaan, käpy leukani alla.

Lopulta pääsimme Pasilaan, jossa laiturille tuli juna Karjalasta. Junasta nousi oikea Karjalan neito: vaalea kaunotar, uusissa vaatteissaan, joka oli kasvanut ihan kamalasti. Oma Maisani! Hän tuoksui hurmaavalle, ja lirkutteli korvaani hunajaisemmin kuin koskaan ennen. Rakas kultani, älä enää lähde noin pitkäksi aikaa!