Syksyn tultua auringonsäteitä on vaikea saavuttaa. Aurinko paistaa niin matalalta, että minun on kivuttava sohvalle saadakseni nauttia lämmöstä. Eräänä päivänä seisoin sohvan käsinojalla ja katselin ruokapöydälle, jonne laskevan auringon säteet yltivät. Isäntä näki haaveellisen katseeni, ja sanoi:"No nyt tuo koira haaveilee jo menevänsä pöydälle auringon perässä".
Olen maannut petini aivan littanaksi. Oman tyynyni alle on nyt laitettu toinen tyyny eristämään lattialta nousevaa kylmää. Peti on muuttunut. En pääse enää syväytymään sinne, on tässä totuttelua.
Maisa on ottanut minusta mallia ja aloittanut oman ratsastus- ja heppahöperyys-aiheisen blogin. Mummeille ja kummeille tiedoksi: maisajaponit.blogspot.com.
Tällä viikolla Atte täytti 19v. Hän oli toivonut synttärilahjaksi uudet kengät, Timberlandit. Lisäksi hän toivoi, että saa juoda koko päivän punaista maitoa. Eikö voi isokin poika olla herttainen! Eihän näin kainoa toivetta voi ohittaa. Juhlan kunniaksi käytiin täkäläisessä Rossossa. Ja maitokaupassa.
Viikonloppuna maa oli aamulenkillä huurteessa. Pakkasen panemat kasvit rahisivat tassujeni alla.
Kesän viimeiset kukat näyttävät taipuvan talven edessä. Perhe elää luopumisen aikaa, Manu-papan vointi heikkenee. Emännälleni tuli mielee Jenni Vartiaisen laulama Suru on kunniavieras:
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,
vajoaa se maahan, on multaa
näen sen silti kukkana aina
muistot on kauneinta kultaa.
Ehkä on odotettava ensi syksyyn nähdäkseen syksyn värien kirkkaus ja kuulaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.