Marraskuu vyöryy ylitsemme

Tänä vuonna marraskuu tuntuu ankeammalta kuin aikaisempina vuosina. Päivät ovat pimeitä ja sumuisia, niin on mielemmekin. Isäntäni on juuri menettänyt isänsä, ja yrittää silti toimia perheenisänä ja tämän lauman johtajana. Kun oikein pinnistelee, näyttää ulospäin, että jaksaa hyvin. Keho kuitenkin osoitti, kuinka armottomasti suru runtelee häntä. Keho antoi oireita, joiden vuoksi oli jäätävä sairauslomalle. Minä toimin terapiakoirana, ja lohdutan.

Tämä sarjakuva tiivisti perheeni synkän tunnelman. Että synkkyyskin voi hulluudessaan naurattaa.

Kun astuu kotiimme, huomaa, että tässä kodissa on surua. Vaikka koti tuoksuu bolognese-kastikkeelle ja nuorukaiset nahistelevat vanhempiensa kanssa, taustalla näkyy surun merkkejä. Elämä vaikuttaa kulkevan aiempia latujaan, mutta se on valheellista. Manu-pappa oli yksi niistä neljästä isovanhemmasta, joiden ansiosta neljä perheeni jäsentä on edes olemassa. Aika mahtava mies on poissa. 

Surun ollessa taustalla, perhe yrittää elää normaalisti. Isäntäni ja Simo alkoivat myyntimiehiksi: tori.fi -sivustolle laitettiin ilmoitus myytävistä muumimukeista. Niin hullusti kävi, että parin tunnin kuluttua ilmoituksen jättämisestä tuli ensimmäinen yhteydenotto.

Muki nimeltä "Vihreä sarjakuva"(allaolevassa kuvassa ylärivissä keskellä), joita valmistettiin vuosina -90-93, herätti keräilijän mielenkiinnon. Heti seuraavana iltana tuli kotiimme ostaja tuota mukia hakemaan. Osoittautui, että hän oli Leena, isäntäni ikäluokkaa ja rinnakkaisluokan tyttö samasta koulusta isäntäväkeni kanssa. Oli siinä päivittelyä poikineen ilmassa! 

En nyt mainitse ohitseni vilahtaneiden seteleiden määrää, mutta mainittakoon, että ensimmäisen mukin hinnalla isäntäni osti itselleen uudet silmälasit. Rahakasta puuhaa nämä muumimukit! Huomenna tulee noutaja tuolle siniselle mukille, jonka nimi on Rauha. Sen hinnalla ei silmälaseja saa, mutta yhdet Prisman ostokset viidelle kuitenkin.

Lauantaina Maisa oli elämänsä ensimmäisissä esteratsastuskisoissa kolme kuukautta harrastuksen alkamisesta. Ratsuna oli poni nimeltä Mindy. Ennen kilpailua Maisa letitti ponin harjan, jotta se näyttäisi mahdollisimman hienolta. Hän hämmästytti myös vanhempansa herätessään suhteellisen reippaasti lauantaiaamuna sukimaan omia kilpailuvaatteitaan. Tämä tyttö oli päättänyt tulla huomatuksi. 

Kilpailu meni siinä mielessä hyvin, että Maisa kesti ponin selässä. Yhtä onnellisesti ei käynyt eräälle kanssakilpailijalle, joka tippui hevosen selästä niskoilleen. Hänet haki ambulanssi, ja vei mennessään. Tämä uutinen vihloi emäntäni vatsaa pahasti, sillä hän muistaa tapauksen tuttavapiiristään 90-luvun alusta. Silloin hänen kummityttönsä serkku tippui hevosen selästä, eikä koskaan toipunut ihan tavalliseksi tytöksi. Surku tämän tytön ja hänen läheistensä puolesta. Nyt tämä sama pelko kiertyy Maisan harrastuksen ympärille. 

Estekilpailun jälkeen ratsastajatar Maisa lähti viettämään yökyläsynttäreitä Alisalle. Mukaan otettiin matkalaukku ja oma keppari Peppi. Kuten voitte huomata, oli ilmassa myös pikkujouluhenkeä. Isoveli Atte ihmetteli lähteekö Maisa ulkomaille, mutta matkalaukkuun oli pakattuna oma peitto ja tyyny, ja matkaa yökylään oli noin puoli kilometriä.

Vaikka maa on yhtä musta kuin mielet perheessäni, on perheeni päättänyt uskoa valon voittavan. Edessä on vaikeat hautajaiset, perheen lasten ensimmäiset. Silti meidän perheemme on päättänyt uskoa tulevaan. Siihen asti, kunnes aurinko palaa, me sytytämme kaikki mahdolliset valot. Me tarvitsemme lämpöä.