Yhden aikakauden päätös

Perheeni valmisteli perjantaina hautajaisiin lähtöä. Eteiseen pakattiin mustia pukupusseja, joiden uumenissa oli mustia juhlapukuja perheen miehille ja naisille. Minulle pakattiin oma Musti ja Mirri -reppuni. Sieltä löytyi ruokakuppini, pari lelua ja pyyhe rapaisia tassujani varten. Eteiseen varattiin myös petini, talutushihna ja kirje keinoemolleni, naapurin Markolle.

Lähdön hetkellä ovesta poistui laumani jäseniä yksitellen matkasseja mukanaan. Minä kiepuin epäluuloisena jaloissa. Aistin lähdön tunnelmaa, mutta epäilyttävää oli, ettei minun nimeäni mainittu lähtijöiden suussa. Lopulta eteisessä oli ainoastaan emäntäni, joka laittoi leluni sisään naksuja mukamas minua harhauttaakseen. Minä en kuitenkaan mennyt lankaan. Seisoin tiukasti ovensuussa, silmät kosteina ja korvat valppaasti törröllään. Niin vain kävi, että minä jäin oven taakse haukkumaan laumani perään: "Hei, älkää jättäkö!"

Tunnin kuluttua ulko-ovelta kuului naapurin Markon ja rouvansa Anun ääntä. He huhuilivat nimeäni ja rapisuttelivat heille varattua naksupussiani. Marko oli kertonut emännälleni aamubussissa, kuinka aikanaan hänen rottweilerinsa oli laskenut huoltomiehen kyllä sisälle, mutta aina tämän astuessa kohti ulko-ovea poistuakseen, tuo koira oli hymyillyt näyttävästi koko vaikuttavan purukalustonsa voimalla. Huoltomies oli ollut rottweilerin panttivankina tunteja, kunnes Marko pääsi vapauttamaan miehen.  

Kuvan rottweiler ei liity tapaukseen

Minusta pidettiin naapurissa valtavan hyvää huolta. Perheen 5- ja 3-vuotiaat lapset olivat minulle kilttejä ja minä myös heille. He testailivat minulla, kuinka tottelen peruskäskyjä. He myös piilottivat naksuja ympäri kotiaan, ja minä nuuskin kirsullani reitin naksun luo. He kyllä myös hieman pilailivat kustannuksellani, sillä ruokailun ajan minulla oli ruokalappu. 

Hyvästä hoidosta huolimatta minä ikävöin laumaani. Ulkoreissuilla olin vakuuttunut, että reitimme kääntyy oman kotini suuntaa. Joka kerralla olin hämmästynyt, etemme menneet kotiin. Naapurien kodin hiljennyttyä, minun ikäväni jatkui. Nukkumaan käymisestä ei tullut mitään: minä seisoin ulko-ovella ja vingahtelin ajoittain. Aamyöstä 04.30 Marko tuli kanssani yläkertaan, pyysi minua naksuilla viereensä sohvalle nukkumaan. Vastustelin ensin, mutta tulin hänen viereensä lopulta kuitenkin. 

Kesäkaupungissa lapset menivät Marssitien mummolaan ja isäntäparini Aten Pirre-kummille. Nauru raikasi, kun tämä kolmikko kevensi tunnelmaa tulevaa raskasta päivää helpottaakseen. Loppuillasta Pirre esitteli, kuinka hän pelaa puhelimellaan mielenkiintoista peliä: liemikuutiopeliä. Uskokaa tai älkää, mutta Knorr-liemikuutiofirmalla on oma pelisovellus, jossa liemikuutioita siirrellään oikeille paikoille, ja saadaan pisteitä. Isäntäni vuorostaan esitteli omaa suosikkipeliään. Sitten nämä entiset teinit hihittelivät pelien koukuttavuudella. Viinillä oli osuutta asiaan, sain myöhemmin kuulla. 

Kesäkaupungissa lauantai oli harmaa. Manu-pappa siunattiin haudan lepoon läheisten läsnäollessa. Muistotilaisuus pidettiin kappelin viereisessä kerhotilassa. Siellä syötiin, laulettiin virsiä ja luettiin adresseja. 

Siunaksen suorittanut pappi osoittautui mukavaksi ja leppoisaksi mieheksi. Hän kertoi olleensa pappina vasta 10v ajan. Sitä ennen hän kertoi toimineensa nukutushoitajana leikkaussalissa. Häntä itseäänikin huvitti, kun hän kuvaili töidensä vastakohtaisuutta: aiemmin hän nukutti ihmisiä, nyt hän yrittää omien sanojensa mukaan herätellä heitä.

"Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli. Mut sydämiimme läpi elämän, jätit muiston lämpimän"

Pappi puhui psalmin 23 sanoin: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Tässä hän mainitsi huomattavan ristiriidan, sillä surijoilta puuttuu nyt puoliso, isä, pappa ja ystävä. Samanaikaisesti hän totesi, ettei papalta puutu nyt mitään. Pappa on nyt viheriäisillä niityillä, virvoittavien vetten luona, ja saa siellä levätä, aivan psalmin sanoin.

Koko hautajaisia edeltävän viikon oli tuullut myrskyisästi. Kun emäntäni lähti minua sunnuntaiaamuna kävelyttämään, oli ulkona hämmästyttävän tyyntä. Ilma oli leuto, puun viimeisinkään lehti ei värähtänyt. Vaikka aamu oli jo kirkas, loisti kuu taivaalla kirkkaan keltaisena. Samanaikaisesti vastakkaisella taivaalla aurinko oli nousemassa metsän takaa. Tunnelma oli erityinen: emännästäni tuntui, että yksi aikakausi oli tullut päätökseensä.