Pupujussikat, ne lystikkäitä on

Viimeviikolla kerroin teille ponin karseasta lopusta; sen sisusvillat tursusivat ulos kaulasta eikä siitä voinut tehdä edes meetwurstia. Makkaraksi päätyminen olisi mielestäni ollut kunniallinen ja maukas loppu sille.

Nyt minulla on uusi kultamurunen, valkoisena (vielä tällä hetkellä) hohtava pupu. Ehkä tiedättekin amerikkalaiset Playboy-puput, ne liian pieniin paitoihin ja shortseihin pukeutuneet tädit, joilla on hiuspannassa pupunkorvat ja takamuksen päällä tupsuhäntä. Tämä minun pupuni on samalla tavalla muodollisesti pätevä.

Minun rakkauteni on tunnetusti rajua. Se johtuu terrieritaustastani, että minulla on pakkomielle riepotella leluja, kunnes niiltä lähtee nirri. Osoittautui, että pupuni kestää vain hieman pidättäytyväisempää ihailua. Jo ensimmäisenä iltana sen silmät irtosivat jättäen sen päähän valtavat reiät, joista sisukset pyrkivät ulos. Niinpä emäntäni oli aloitettava korjaustyöt minun vahtiessa vieressä hillitysti hönkäillen.

Pupusta tuli hyvä. Nyt näyttää, kuin se olisi vain sulkenut silmänsä. Ehkä se sulki silmänsä näennäisesti kaikelta tulevalta riepot... siis rakastamiselta. Varmuuden vuoksi pupu siirrettiin toipumaan piirongin päälle pappojen kuvien luo turvaan.

Olen oppinut uuden sanan, arkivapaa. Se tarkoittaa koirankielellä ihanuutta. Silloin perheen aikuiset eivät mene töihin, vaikka koululaiset lähtevät kouluun. Emäntäni vietti keskiviikkona ensimmäistä arkivapaata. Ja minulla oli seuraa koko päivän.

Arkivapaalla emäntäni laski sisäisen marttansa irti. Viimeisistä kirsikoista tehty sose pakastettiin jääpalamuoteissa. Kylläpä on sitten ihanata sulattaa niitä yksi kerrallaan jugurtin jatkeeksi.

Rehellisyyden nimissä voin kuiskata teille, ettei touhun taustalla ole ainoastaan martta-henkeä. Kaiken keräämisen, keittämisen, kivien irrottamisen, soseuttamisen ja muotteihin pakastamisen taustalla on ihan aito pihiys. Emäntäni ei raaski heittää ruokaa pois missään muodossa. Nyt on oman pihan tuotoksista tehty sekä makeaa sosetta että näitä jääpalasoseita, lisäksi keittiössä muhii se aiemmin kertomani kirsikkalikööri.

Arkivapaan kääntöpuoli on viikonlopputyö. Emäntäni oli lauantaina työvuorossa, kun koko neuvolatyön historian ensimmäiset lauantaivastaanotot aukesivat. Työnantajan puolesta neljä ensimmäistä perhettä kukitettiin. 

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina pienen kirjoituksen aiheesta. Käynnillä ollut yksivuotias poika äiteineen kuvattiin. Toimittaja kuvaili tilannetta näin:"Joonatanin kasvot ovat rutistuneet ja punehtuneet kauhusta ja huutamisesta". Olipa tosi kannustavasti sanottu, varsinkin kun rokotuskielteisetkin perheet lukevat sen varmasti. Kun näette, että tämä työ hulluimmillaan on kolmen reiän tekeminen pikkulapseen ja huudon kuunteleminen, ymmärrätte, ettei riitelyn kuunteleminen kotona enää houkuta.

Sunnuntaina keli oli niin kesäinen, että isäntäväki kattoi aamupalan ulos kuin keskikesällä konsanaan. Kun minun touhujani ei seurattu, käytin aikani sammaleiden syömiseen. Se ei ollut pitkän päälle kannattavaa hommaa, sillä myöhemmin oksensin olohuoneen matolle. 

Sammalsyöppö

Kun sammaleet oli syöty, oli aika alkaa kinuta kinkkua. Minä kinusin ja kinusin, mutta eivät he heltyneet. Seuraavaksi siirryin syylistävään tuijottamiseen. Sitten jalan nuolemiseen. Viimein sain isäntäni huomion. Sylissä sitten ihmettelin, oliko tämä kiinnipitotilanne ollenkaan kaiken vaivannäön arvoista.

Hiostukseni tuotti tulosta ja sain emäntäni nousemaan penkistä. Metsänreunasta löytyi vielä mustikoita. Kuvasta näette, mitä minä ajattelen niistä.

Lehdissä on kerrottu, miksi tänä kesänä on ollut niin paljon ampiaisia liikkeellä. Lämmin kevät sai kuningatar-mehiläiset lähtemään pesästä kalenterista katsottuna liian varhain. Tämä taas aiheutti työläismehiläisissä olemassaolon kriisin. Työläisten tehtävä kun on suojella pesää. Ja nyt ei ollut enää pesässä valtiatarta. Kun yhteiskunnassa vallitsee sekasorto, lähtevät nuorukaiset kaduille mellakoimaan. Näin se sitten kävi ampiaisillekin. Voi, mikä epäjärjestyksen tila!

Ampiainen, jolla on eksistentiaalinen kriisi

Niin pienestä pihasta kuin meilläkin on, löytyy luontoa ihmeteltäväksi asti. Jos emäntäni olisi parempi kuvaaja, näkisitte tarkemmin etanan tekemän hienon reitin takaterassillamme. Auringonvalossa se kimalsi, kuin se olisi kristalleista tehty.

Näin voi luonto jättää jälkensä. Me eläväiset jätämme jälkemme niihin, jotka elävät kanssamme. Ja sitten saamme huomata, että yhteinen aika on käytetty loppuun. Tänään Manu-pappa viettää syntymäpäiväänsä pilven reunalla, Eero-papan seurueessa kaiketi. Tätä kirjoitettaessa taivas on tummentunut, kohta alkaa pauke ja ryske. Taivaan juhlat voivat alkaa.