Koirakaveruutta ja käytössääntöjä

Vaikka olenkin nyt karvattoman laumani jäsen, on minun opittava myös lajityypillistä käytöstä ja pärjäämistä koiraporukoissa. Ulkoreissuilla olen kohdannut monenlaisia koiria omistajineen. Usein sekä koira että omistaja olisivat halunneet tulla juttusille, mutta isäntäväkeni on kirjanoppinutta porukkaa (Tuire Kaimio: Pennun kasvatus) eikä ole antanut muiden lähestyä tarttuvien tautien pelossa. Olen kuullut heidän pähkäilevän, miten vaikeaa on vetää rajaa vaarallisen ja tarpeellisen koirakontaktin välille. 

Aiemmin olenkin jo kertonut koiratreffeistäni suvun koiravanhusten luona. Tässä näette videota ensimmäisestä vierailustani villakoira-Leevin ja griffoni-Röllin luona. Olen tässä 9vk ikäinen, aika palleroinen vielä.

Omalla pihallamme olen tavannut chihuahua-Leon. Leo on nyt kesälomalla, joten treffit hänen kanssaan siirtyvät myöhempään kesään. 

Havannankoira Aatu, Maisan luokkakaverin Elina V:n koira

Nyt minulla on ollut koiravieras kotonani. Havanankoira-Aatu oli pyydetty kylään uuden tuttavuuden solmimiseksi. Sain huomata, että Aatu oli sisällä melko arka ja epäluuloinen. Se meni seinänviertä ja luimuili. Minä ihmettelin tätä kovasti, ja otin innokkaita loikkia Aatua kohti. Aatu seisoi jäykkänä, murisi ja näytti hampaitaan. Minähän en ottanut tätä merkkiä ollenkaan vakavasti, vaan räksytin sen kirsun edessä ja loikin kohti. Ylittäessäni Aatun reviirin, se teki näykkäisyliikkeitä, joita minäkin tajusin kunnioittaa. Kiihdyin kovin, ja emäntäni otti minut välillä syliinsä rauhoittumaan. Siinä minä sitten nökötin sylissä ja haukottelin epävarmuuttani kieli kippuralla, ja nauin kuin kissa. Ei ihme, että Aatu oli epävarma, enhän edes kuulostanut koiralta. 

Aatu sijaitsee jossain tuolla karvojen keskellä.

Sitten päätimme lähteä ulos väljemmille vesille. Menimme Maisan koulun takana olevalle laajalle nurmialueelle, ja taluttimet irrotettiin. Voi, kuinka Aatu pääsi kahleistaan! Se juoksi riehakkaana laajoja ympyröitä ja haastoi minut juoksukisaan. Minä innostuin: juoksin, ravasin, kirmasin ja syöksyin.  Ulkona oli selvästi enemmän tilaa puhua koirakieltä. Seuraavana päivänä kävimme kävelylenkillä. Silloin Aatu oli jo niin rentoutunut, että pääsin haistelemaan sen peräpäätä. Tai jossei se ollutkaan rentoutunut, niin minä ainakin käytin nopeasti tilanteen hyväkseni Aatun nuuhkiessa maata.

Rölli vasemalla ja Leevi oikealla kotiterassillaan.

Aurinkoisena lauantaina lähdimme taas tapaamaan Leeviä ja Rölliä Haukilahteen. Tapaaminen alkoi jo perinteeksi muodostuneella tavalla: minä häselsin ja vanhat koirat ihmettelivät. Leeviä taisi minun arvaamaton käytökseni jopa pelottaa, sillä se hakeutui koirahoitaja-Henrin viereen. Minä en tätä elettä kunnioittanut, vaan tein leikkisiä hyökkäyksiä Leeviä päin. Leevi tuijotti minua jähmettyneenä ja urisi matalasti. Kun tulin liian lähelle, se syöksyi naamalleni ja yritti näykkäistä. Vaikka olenkin vielä aika yksinkertainen, niin tätä merkkiä minä kunnioitin ja pakenin korvat luimussa. Muut koirat laittavat tässä kohtaa hännän koipiensa väliin, mutta minun töpöni ei millään yletä sinne. 

Leevi pitää palloa hallussaan, Rölli komppaa.

Sitten ihmiset alkoivat heitellä palloa meille. Leevi on tosi taitava: se nappaa pallon kiinni suoraan ilmasta. Sitä minä jäin ihmettelemään, miksi se vei aina pallon takaisin ihmiselle. Minun mielestäni pallosta tuli pitää tiukasti kiinni ja käydä vain ilkkumassa ihmisille, etteivät ne millään saisi kiinni näin vikkelää pentua.

Näillä on aina niin ihania leluja.

Siinä palloleikin tiimellyksessä minä taas vimmaannuin ylittämään sopivuuden rajoja, ja törmäilin päistikkaa Rölliin ja Leeviin. Rölli oli tästä vain äimänä, mutta Leevin kunniaa se tuntui loukkaavan. Se ampaisi räjähtävään vauhtiin ja näykkäisi kaulastani. Ja minä, minä poika pingoin pakoon ja vinguin. Emäntääni tämä pakoonjuoksu vain nauratti. Kuulin hänen sanovan, että minä sain tuossa aimo annoksen oppia koirakommunikaatiosta. Ja sen oppimisestahan näissä koiratapaamisissa on kysymys.

Olen kiintynyt tähän muoviseen sikaan. Rölli käyttää tilaisuuden nuuhkia kerrankin paikallaan olevaa pentua.

 Lelu vingahtelee kiihdyttävästi. Senkin sika!

Minä olen reuhake!

Minä, kuten muutkin bostoninterrierit, olen varsin energinen pakkaus. Minulla on myös nuoreen ikääni liittyviä itsehillinnän haasteita. Leikin innokkaasti ja vauhdikkaasti, mutta en pysty ollenkaan erottamaan, mikä on ihmisten mielestä liiallista hampaankäyttöä. Tutun laumanjäsenen tullessa pinkaisen iloisena pystykorvana tätä tervehtimään ja upotan aikailematta kulmahampaani tämän paljaaseen, karvattomaan nahkaan. Minun ilollani ei ole rajoja, mutta siinä tilanteessa ihmisen lempeys viilenee. Minä en ymmärrä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä, sillä vauhdikkuus kumpuaa sisältäni ja purkautuu ulos hampaistani.

Minusta on vaikea saada tarkkoja ja edustavia kuvia ollessani hereillä, sillä veuhdon jatkuvasti edestakaisin. Allaoleva kuva on hyvä esimerkki tästä. Puremisenhimoani hoitaa maistuvasti kuivattua naudannahkaa oleva luurulla. Niitä on kaupassa ihmisen käsivarrenpaksuisia mammuttikoirille, mutta minulle parhaiten sopivat lähinnä suolatikkua muistuttavat, ruipelot tikut. Hiissaan niitä pitkin parkettia kauhean raapiintumisen äänen säestämänä. Parkettiansa säälivä isäntäväkeni tökkää toisinaan tikun palloon, josta sitten hartaudella alan sitä etutassujeni välissä kaluta.

Ennen rauhoittumista yöunille minulle on muodostunut vauhdikas iltarutiini. Minusta tuntuu, ettei petini ole kyllin kuohkea, joten minun on möyhennettävä se perusteellisesti joka ilta. 

Touhu alkaa sillä, että sukellan petiini ja alan vimmatusti murista, haukahdella ja kaivaa. Katsojasta näyttää, että olen kaivautumassa maapallon läpi aina Kiinaan saakka. 

Sitten sukellan suoraan pedin pohjalle ja kuljen siellä saukon lailla ympäri pedin soikeaa reunaa kuin uima-allasta kiertäen.

Kuten meren nisäkkäiden, minunkin on välillä noustava hengittämään pinnan yläpuolelle. Minulla on silloin vekkuli ilme kasvoillani, ja toivonkin katsojia paikalle. Silloin vedän vielä muutaman näytösluontoisen kierroksen ympäri pedin pohjaa.

Toisinaan, mutta melko harvoin, minulle tulee katumamieli. Mikä ihme minut saa sillä tavalla menettämään malttini ja riehaantumaan!
No, olen kuitenkin vain kohta 14-viikkoinen koiranpentu, ja elän vahvasti hetkessä. Pitkään en jaksa riehua, enkä toisaalta katuakaan. Uni voittaa minut helposti, myös kesken riehakoinnin. Silloin minä laitan silmät viirulle, kierähdän tiukalle kerälle ja uinahdan. Sitten kukaan ei enää ole minulle ollenkaan vihainen. Ja kuinka he voisivatkaan, NÄIN ihanalle koiranpennulle!

Nyt mennään eläinlääkäriin

Meidän koiranpentujen kuuluu saada ensimmäinen rokotuksemme 12vk iässä. Ennen sitä kuuluu ohjelmaan matolääkitys kaikenlaisten sisäloisten häätöön. Näin sitten rokote pääsee parhaiten
vaikuttamaan. Ihmisiä nämä matoasiat tuntuvat puistattavan, vaikka onhan heilläkin kihomatonsa!

Matolääkettä otettiin kolmena päivänä. Isäntäväkeäni jännitti, miten ihmeessä he saisivat lääkkeen annettua, kun eivät ole tottuneita koiran lääkitsijöitä. Ensimmäisenä päivänä matolääke asetettiin juhlallisesti maksamakkaraan. Myöhemmin lääke laitettiin vain ruokapapanoitteni sekaan, ja ihan yhtä hyvin se meni niinkin. Olen niin perso ruoalle, että syön vaikka pieniä kiviä! Kirjaimellisesti; senkin olen tehnyt pihallamme!

Matolääke maksamakkarassa olikin aikamoista myrkkyä mahalleni ja varmasti myös madoille

Seuraavana päivänä alkoi ripuli reaktiona matolääkkeeseen. Ripuli on minun kohdallani aika kinkkinen juttu, kun tuo sisäsiisteys on vasta opetteluvaiheessa. Minua itseänikin asia kiusaa siinä määrin, että ripuloidessani kiepun paperin päällä , enkä millään saa kaikkea osumaan paperille siinä vauhdissa. Sitten otettiin avuksi ripulilääke. Se auttoikin hetkeksi, mutta lääkesarjan loputtua vaiva jatkui. Erityisosaamistani on kakata päivällä harvoin, mutta yöllä tiheästi.  

Korvani taipuvat tuulen mukana milloin minnekin

Emäntäni on oppinut nukkumaan yllättävän kevyesti niinä vuosina, kun hänen omat pentunsa olivat pieniä. Heti, kun kynteni rapsahtavat parketille öiseen aikaan, hän havahtuu siivousvalmiuteen. Joskus melkein säikähdän, kun yön hiljaisuudessa minua odottaa paljas ja nahkainen olio sekaisella pääkarvoituksella valmiina siivoamaan jättämäni sotkun! Kevyt nukkuminen on kuitenkin ollut hyödyllistä, kun liejua on ollut muuallakin kuin paperilla. Toisinaan näet toikkaroin vielä kasojeni päältä, joten sotkua on sen jälkeen vaarana olla ympäri kotia. 

Tässä opetellaan kävelemään rappuja ylöspäin

Emäntäni on suhtautunut yön kakka-showhun melko maltillisesti. Hänenkin sietokykynsä katkesi kuitenkin siinä vaiheessa, kun liejua oli mennyt seinän ja lattialistan väliin. Ja minä kun yritin olla tarkka ja avulias, ja käänsin pyllyni tiukasti seinää vasten, ettei lattialle vain menisi mitään. Tämän jälkeen soitettiin sitten eläinlääkäriin ja aloitettiin uusi satsi ripulilääkettä. Voi tätä sotkun määrää!

Taidonnäytteeni: rappuset alaspäin

Viimein koitti odotettu lääkäripäivä. Saavuimme espoonlahtelaiselle SoVet -eläinlääkäriasemalle. Vastaanotossa meitä odotti naksu-täti, jolta sain maailman mahtavinta herkkua, kana-turska-tankoa! Rakastuin tuohon naiseen välittömästi. Naksutangosta pieniä paloja murentamalla minut saatiin seisomaan suurella vaa'alla, jonka näyttöön tuli uusi painoni 3.3kg. Vaaka oli oikeasti niin suuri, että aloin huolestua, käyvätkö myös norsut samaisella eläinlääkäriasemalla. Näinkin saattoi olla, sillä nenäni nuuskutti armottomasti ennalta tuntemattomia hajuja kaikkialla. 

Sitten eläinlääkärini Melina kutsui meidät sisään. Se ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu. Hän kyseli ystävällisesti, mutta päättäväisesti isäntäpariltani, miksi he olivat halunneet koiran,  miksi juuri tätä rotua ja oliko heillä aiempaa koirakokemusta. Sitten perheeni sai esittää kysymyksiä, joihin toivoivat eläinlääkäriltä selvitystä. Perheeni kertoi, että kiihtyessäni ja erityisesti vetäessäni oikeasta sieraimestani tulee vaahtoa. Tämä kummastutti eläinlääkäriä, joka tarkensi tilannetta kyselemällä, rähmiikö samanpuoleinen silmäni enemmin kuin toinen. Selvyyttä ei saatu, mutta eläinlääkäri lupasi selvittää asiaa. Hän kuunteli sydäntäni ja kertoi sieltä kuuluvan yhä pienen sivuäänen, kuten pentutarkastuksessakin 5vk:n ikäisenä. Luotettava tutkiminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä minä veuhdoin aika lailla, voinette arvata. Sain luvan alkaa harjoitella rappusia, joista näettekin taidonnäytteitä kuvissa. Seuraava ihmetyksen aihe oli yökakkailun määrä. Eläinlääkäri ehdotti iltapäiväruoan jättämistä väliin, ja siirtymistä siis kolmeen ateriaan päivässä. Se näyttääkin auttaneen, joten emäntäni kiittää tästä neuvosta erityisesti. 

Matolääkkeen aiheuttamasta ripulista eläinlääkäri jo tiesikin, ja suositteli seuraavaksi matolääkkeeksi toista merkkiä. Sen testaus tulee esiin jo parin viikon kuluttua ennen seuraavaa rokotusta. Puhuttiin myös hammaspesun tarpeellisuudesta, johon eläinlääkäri sanoi Dentastixin pureskelun korvaavan harjaamisen, joka onkin tärkeämpää sitten pysyvillä hampailla. Sovittiin myös punkkilääkkeen laittamisesta kotona 4vk:n välein. Sain rokotteen niskaan samanaikaisesti, kun naksu-täti antoi herkkupaloja, enkä huomannut mitään. Olin käynnin aikana rimpuillut, haukkunut, urissut, vetänyt eläinlääkäriä tukasta ja pissinyt lattialle. Kun kaikki muu oli tehty, lähdin kauppakeskus Lippulaivaan kakalle...

Tämä kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta niin juuri se meni. Ajatuksena oli totuttaa minua ihmisääniin. Niimpä kävelimme Lippulaivan läpi ja liukuportaat sylissä toiseen kerrokseen. Haistelin erityisen innostuneena käytävän hajuja, kunnes kyykistyin keskelle lattiaa ja tein siihen kolme sikaria. "Ei oo, hitto, totta", sanoi emäntäni, mutta kyllä se oli ihan totta. Hän siivosi vaivihkaa kakat pois, olihan hän varustautunut tähänkin. Isäntäni lähti ostoksille viereiseen Clas Ohlsoniin ja me jatkoimme emäntäni kanssa kierrosta sisällä. Hetken kuluttua minun oli kuitenkin kyykistyttävä käytävälle uudelleen ja tehtävä siihen löysä läjä. Emäntäni kauhistui ja soperteli jostain jumalaudasta ja siivosi naama punaisena velliläjääni pois nuorten vartijoiden seuratessa toimitusta toiselta käytävältä. Sitten siirryimmekin odottamaan isäntääni ulos sateeseen, vaikka emäntäni tietää, etten minä pidä sateesta. Aika ajattelematonta häneltä!

Hoitotoimia

Ihmisten terveyttä on hoidettava, niin myös meidän koirien. Monien koirarotujen pitkää ja möyheää turkkia pitää harjata ja trimmata. Kävin taas äskettäin leikkimässä Haukilahdessa suvun koiravanhusten, villakoira-Leevin ja griffoni-Röllin, kanssa. He olivat hauskannäköisiä siisteissä kesäturkeissaan trimmauksen jäljiltä. Trimmaus oli ollut niin intensiivinen kokemus heille, että seniorit olivat väsyneitä sen jäljiltä, eivätkä jaksaneet kovin juoksennella kanssani. Mutta minäpä häselsin heidänkin puolestaan! Silti he tarvitsivat jokapäiväisen sydänlääkkeensä. Sitä se ikä kuulemma teettää.

Lepuutan lerppahuuliani emännän käsivarrella

Minulla ei näitä trimmaushuolia ole. Minun lyhyestä turkistani näet rapsutellaan vain roskat pois. Niin ja tietysti kylvetäänkin. Minun mustassa turkissani on valkeita alueita, ja voitteko kuvitella: niille valkeille alueille olisi kaupassa myytävänä erityinen valkoisen turkin shampoo! No niin pitkälle me emme ole sentään menneet.

Ahdinkotilanne: nyt niitä korvia syynätään taas

Korvani ovat sisältä valtavan röpelöiset. Ne keräävät kaikenlaista törkyä, ja niitä tulee puhdistaa säännöllisesti. Silloin sun tällöin isäntäni tutkailee korviani, jotta tottuisin siihen hommaan enkä rypistelisi vastaan.

Mutta on yksi asia, jota vastaan tosiaankin rypistelen: se on kynnenleikkuu. Välillä alistun isäntäväen napakkaan syliotteeseen, mutta sitten paniikki saa taas vallan minusta. Silloin minä kiljun ja rimpuilen, ja leikkaaminen hankaloituu entisestään. Kerran tapahtui se pelättykin: kynnestäni tuli verta. Jos minä huusinkin, niin eniten näytti traumatisoituvan isäntäni. No kyllä hänkin parka siitä järkytyksestä selviää.

9vk  ja 2440g, aika vaikuttavaa, eikös?

 Muutama viikko sitten emäntäni toi työstään kotikäyntivaa'an mukanaan. Tavallisesti sillä punnitaan ihmisvauvoja, mutta nyt oli minun vuoroni. Vaa'alle asetettiin sanomalehteä, ja niin minä sitten törötin siinä punnittavana. 9 viikon iässä painoin 2440g. Mitat merkittiin neuvolakorttiini, jonka emäntäni oli tuunannut oikeasta vanhanmallisesta neuvolakortista. Sinne hän aikoo kirjata kaikki minun terveysasiani, ihan kuin ihmispennuillakin.

Kotikäyntivaakani, Kennel-liiton rekisteröintitodistus ja neuvolakorttini sekä tietysti rakas nalleni 

Neuvolakortissani lukee virallinen nimeni Merihelmen Liaani Swing ja kennel-liiton rekisteröintinumeroni. Lääkäriasiat hoidan Eläinlääkäriasema SoVetissa Espoonlahdessa.

 Aiemmista mitoistani ei ole mitään tietoa. Mutta oltuani nyt kuukauden kotona, olen kasvanut kovasti. En ole enää niin vinkulelun näköinen, kuin kotimatkalla otetussa kuvassa (toukokuu). Ison pojan merkkejä on myös kokooni nähden suuret tassut sekä pystyiksi pian muuttuvat korvani. Toinen korvistani on jo aika pysty, toinen lerpattaa reilusti vielä. Nyt on myös nähty tyypillinen koiramainen ele minulla. Pissimisen jälkeen minä ruopaisin maata suureellisesti takatassujani ojennellen. Isäntää tämä ele nauratti.

Joka toinen korva on jo pysty

Pissimisen hoidan vielä neitimäisesti kyykistellen. Ah, nämä identiteettiin liittyvät kysymykset ovat minulle vielä tosi epäselviä. Puhutaan niistä myöhemmin. Nyt heippa! Jatkan iltauniani Maisan sylissä.

Vaadin läheisyyttä

Minä olen jo esiintynyt äitienpäiväkortissa. Eikö olekin hieno!

Kuten tiedätte, me koirat olemme laumaeläimiä. Me synnymme tänne maailmaan pentueessa, jossa on ainakin joitakin pentuja. Elämme ensimmäiset viikkomme emän nisän ja sisarusten lämpimän kyljen välittömässä läheisyydessä. Ennenpitkää tulee kuitenkin päivä, jolloin erkanemme pentueestamme. Tästä syystä minäkin huutelin ensimmäiset yöt emääni Nättiä, kuten aiemmin jo kerroinkin. Mutta kuulkaas, minulla on nyt uusi, karvaton lauma! 

Minä olen ottanut tavakseni kiilata ihmisten kylkeen aina, kun se vain on mahdollista. Minä rakastan kaikenlaista lämpöä. Koululaisten kevätjuhlapäivänä ilma oli viileä ja pilvinen. Aina ajoittain aurinko kuitenkin pilkisti ja teki lattialle lämpimän ruudun. Siihen minä sitten asetuin, huokasin raskaasti ja otin nokoset. Myös kesälomalainen Maisa liittyi seuraani.

Kun minä nukun päiväunia, se on välillä sananmukaisesti koiranunta. Silloin säpsähdän heti, kun kuulen keittiönkaapin avautuvan. Ainahan on mahdollista, että juuri minun naksurasiaani aukaistaan. Se minun toinen päiväunivaihteeni on totaalinen kooma. Silloin minä olen kokonaisvaltaisesti toisissa maailmoissa. Nukun silloin kokonaan selälläni, tassut taivasta kohti, leveä hymy huulillani. Tai siltä se ihmisten silmään kuulemma näyttää. 

Emäntäni väitti, että minun hajuaistini toimii yhtä hyvin myös nukkuessani. Niinpä he tekivät Maisan kanssa minulle unisen hajukokeen. Emäntä toi herkullisen naksun aivan kirsuni eteen, mutten reagoinut laisinkaan. Emäntäni ei tästä lannistunut, vaan laittoi naksun huulieni väliin, mutta minä vain jatkoin uniani. Emäntääni ja Maisaa nauratti kamalasti. Minua kyllä kaduttaa kamalasti tätä kertoessani, sillä niin helpolla en yleensä milloinkaan saa naksuja. Yleensä pitää ainakin tulla luo tai istua saadakseen lammas-riisi -naksun suuhun.

Minua on tosi vaikea harhauttaa. Vaikka kuinka yrittää syödä rauhassa, niin minä kyllä tungen mukaan. Ihmisten ollessa ruokapöydässä, minä asetun heidän jalkoihinsa ja lasken lerppahuuleni heidän jalkapöydälleen. Ja jos ruokailija on maan tasossa, minä kipasen takuuvarmasti syliin.

Parhaat leikit löytyvät ihmisten läheltä. Sitten minä alan kaivaa vimmatusti tassuillani maassa istujan haaroista. Olen huomannut, että erityisesti teinipojat ovat huolestuneista kruununjalokivistään. Olisin kai minäkin, jos minulla olisi kaksi heiluvaista. Tiedättehän, että minulla on vain yksi, ja sekin karviaismarjan kokoinen...

Minä olen löytänyt nyt paikkani tässä ihmisten laumassa, jota he kutsuvat perheeksi. Perheen tarkoituksena on opettaa minulle koiramaisia sääntöjä. Silti heistä jokainen lellii minua, kun muiden silmä välttää. Ja minä otan sen kaiken rakkauden ja hellyyden auliisti vastaan. Katsokaa vaikka!