Minä, kuten muutkin bostoninterrierit, olen varsin energinen pakkaus. Minulla on myös nuoreen ikääni liittyviä itsehillinnän haasteita. Leikin innokkaasti ja vauhdikkaasti, mutta en pysty ollenkaan erottamaan, mikä on ihmisten mielestä liiallista hampaankäyttöä. Tutun laumanjäsenen tullessa pinkaisen iloisena pystykorvana tätä tervehtimään ja upotan aikailematta kulmahampaani tämän paljaaseen, karvattomaan nahkaan. Minun ilollani ei ole rajoja, mutta siinä tilanteessa ihmisen lempeys viilenee. Minä en ymmärrä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä, sillä vauhdikkuus kumpuaa sisältäni ja purkautuu ulos hampaistani.
Minusta on vaikea saada tarkkoja ja edustavia kuvia ollessani hereillä, sillä veuhdon jatkuvasti edestakaisin. Allaoleva kuva on hyvä esimerkki tästä. Puremisenhimoani hoitaa maistuvasti kuivattua naudannahkaa oleva luurulla. Niitä on kaupassa ihmisen käsivarrenpaksuisia mammuttikoirille, mutta minulle parhaiten sopivat lähinnä suolatikkua muistuttavat, ruipelot tikut. Hiissaan niitä pitkin parkettia kauhean raapiintumisen äänen säestämänä. Parkettiansa säälivä isäntäväkeni tökkää toisinaan tikun palloon, josta sitten hartaudella alan sitä etutassujeni välissä kaluta.
Ennen rauhoittumista yöunille minulle on muodostunut vauhdikas iltarutiini. Minusta tuntuu, ettei petini ole kyllin kuohkea, joten minun on möyhennettävä se perusteellisesti joka ilta.
Touhu alkaa sillä, että sukellan petiini ja alan vimmatusti murista, haukahdella ja kaivaa. Katsojasta näyttää, että olen kaivautumassa maapallon läpi aina Kiinaan saakka.
Sitten sukellan suoraan pedin pohjalle ja kuljen siellä saukon lailla ympäri pedin soikeaa reunaa kuin uima-allasta kiertäen.
Kuten meren nisäkkäiden, minunkin on välillä noustava hengittämään pinnan yläpuolelle. Minulla on silloin vekkuli ilme kasvoillani, ja toivonkin katsojia paikalle. Silloin vedän vielä muutaman näytösluontoisen kierroksen ympäri pedin pohjaa.
Toisinaan, mutta melko harvoin, minulle tulee katumamieli. Mikä ihme minut saa sillä tavalla menettämään malttini ja riehaantumaan!
No, olen kuitenkin vain kohta 14-viikkoinen koiranpentu, ja elän vahvasti hetkessä. Pitkään en jaksa riehua, enkä toisaalta katuakaan. Uni voittaa minut helposti, myös kesken riehakoinnin. Silloin minä laitan silmät viirulle, kierähdän tiukalle kerälle ja uinahdan. Sitten kukaan ei enää ole minulle ollenkaan vihainen. Ja kuinka he voisivatkaan, NÄIN ihanalle koiranpennulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.