Viikkoni lähihoitajana sairaalle Simolle vierähti nopeasti. Välillä kuume laski, sitten se taas nousi. Simo on tunnollinen ysiluokkalainen, joten loppuviikkoon mennessä hänen pinnansa meni, kun ei päässyt kouluun. Niinpä hän luikahti vastoin vanhempiensa lupaa kouluun tehdäkseen englannin sanakokeen. Häntä näet ahdisti, että kokeita kasautuu liikaa seuraavalle viikolle.
Että joku voi olla noin napakka koululainen!
Tässä kohtaa perheen sairastelu näyttää viimein taittuneen. Atella toki on yskää, ja kuumettakin on viikolla koetettu mitata. Se on tietysti sangen kiusallista, sillä hänellä on alkavalla viikolla ylioppilaskokeeseen liittyen äidinkielen tekstinkäsittelykoe. Siinä ei sopisi olla puolikuntoinen millään tavoin. Emäntäni on yrittänyt auttaa asiaa tuikkaamalla tähän esikoiseensä influenssapiikin. Nähtäväksi jää, oliko siitä mihinkään.
Perheen kuva-arkistosta löytyi kuva nizzalaisesta puistosta muutaman vuoden takaa. Siinä oli city-maisemassa lasten leikkipuiston yhteyteen laitettu koirankusitolppa (sallikaa tämä rahvaanomainen ilmaisu sivistyneeltä koiralta). Vain muutaman neliön maa-alueella oli pieni tolppa havaintokuvan kera, jotta nizzalaiset koiranulkoiluttajat ymmärtäisivät ohjata koiransa sen juurelle viestejään jättämään.
Kun minä lähdin kävelylle emäntäni kanssa lauantaiaamuna, kohtasi meitä näin upea muotoilu aivan kotini lähellä. Aluetta siistitään tulevien kerrostalojen tieltä. Katkottujen puiden ja oksien keskeltä löytyi tällainen taidonnäyte. Ajatelkaa, miten me suomalaiset voisimme profiloitua maailmalla, jos meillä olisi teiden varrella tällaisia koirankusipuita!
Kun olen tällainen nykykoira, halusin tietysti otattaa kuvan itsestäni tämän pöllön kanssa. Tässä dogfiessa ( ihmisen omakuva on selfie eli meitsie, joten koiran kuva on dogfie) me poseeraamme radan varressa lähellä kotiani.
Eilen illalla alkoi taas sataa lunta, kuten säätiedotus oli luvannutkin. En minä oikeasti ole niin hienohelma kuin olen antanut ymmärtää. Itse asiassa minä villiinnyn ajoittain lumessa. Varsinkin, kun saan metsästää heitettyjä lumipalloja.
Kun kulkee metsässä, saattaa löytää mitä ihastuttavampia luonnon muodostelmia. Keittiön ikkunastamme näkyvässä pikkumetsässä emäntäni huomasi tämän kivisydämen, jonka naava oli kiveen muovannut. Sillä aikaa, kun hän keskittyi ihailemaan sitä, huomasi isäntäni, kuinka jänis pinkaisi pakoon puskan juuresta, aivan minun ja hänen vierestään. Siitä jäi jäljelle vain aikamoisten loikkien jäljet lumeen. Valokuvaaja ei mitenkään ehtinyt tilanteeseen mukaan, kenties jänis ei ollut valokuvatuulella.
Reippaan lumentulon myötä isäntäni luovuus heräsi omalla pihallamme. Niin valmistui tämä lumiukko. Minä olin tietysti avuksi: olin siellä, missä lumipalloa kieritettiin, laitoin tassunjälkiä lumiukon vartaloon ja yritin napata napit ja nenän. Niinpä onkin kohtuullista, että minäkin pääsin kuvaan sen kanssa.
Päivänvalossa lumiukko oli puhtoinen satuhahmo. Kun ilta sitten laskeutui, ja me menimme sisään, se näytti panneen tupakaksi. Ei mikään erikoinen roolimalli.
Viimein elämä on asettumassa oikealle arkitolalle talossamme. Ehkä sairaudet ovat viimein takana. Simo jää vielä maanantaiksi kotiin viettämään taksvärkkipäivää. Kun isäntäväkeni tulee kotiin töistään, kiiltää koti puhtautta koko päivän jatkuneen siivouksen jäljiltä. Mikä ihana tapa aloittaa uusi viikko. Ja niin uudelle lastensairaalalle saadaan taas ansaittua yksi kymppi lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.