Kummituspäivät sekoittavat koiran

Tällä viikolla ne alkoivat taas, ne kummituspäivät. Ei uskoisi, että tuollainen tempaus vaikuttaisi ihmisten saati eläinten oloon suuremmin, mutta saimme huomata muuta. 

Isäntäni vetäytyi iltaisin nukkumaan jo yhdeksältä, ja sohvalla oli oudosti tilaa. Aamuyöstä hän hiipi sitten 03.30 kahvinkeittoon ollakseen aloittamassa työpäiväänsä viideltä. Minusta sellainen hiippailu oli jo sinänsä kummitusmaista. Loppuviikosta hän jo näyttikin zombilta.

Keskiviikkona sohva oli autiotakin autiompi. Isäntä oli nukkumassa, emäntääni ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Atte oli tavanomaisissa iltamenoissaan ja Simo omassa huoneessaan. Minä hakeuduin Maisan seuraan alakertaan. Kun Maisa lähti vessaan, minuun iski epäluulo. Hankalaa oloani kanavoin sitten pissimällä Maisan sänkyyn torkkupeiton päälle. Se oli kyllä kamalan kiusallista, mutta en osannut oikein muutakaan. Niinpä Maisa lähti viemään minua tienposkeen. Hän ei uskaltanut herättää nukkuvaa karhua (viittaan tässä isäntääni), joten viestejä lähti äskettäin nukutuksesta heränneelle emännälleni, joka ohjeisteli asiaa Jorvista käsin. Ikävä kyllä hämäännystilani jatkui, ja seuraavana päivänä minun oli pissittävä yläkerrassa karvalankamaton molemmille sivuille ja pieni ruikkaisu sen päällekin. 

Virolaisille hulluus teetti tällaista

Sitten torstaina koko lauma oli taas koolla, ja minä saatoin rentoutua ja alkaa hoitaa toipilasta. Käytännössä se tarkoitti tiivistä sohvailua ja neulomista. Olin toisinaan sotkeutua lankoihin. Kun lapaset valmistuivat, aloitimme uusien sukkien tekemisen.

Minä hoivaan.

Olen itse tunkeutunut lankojen sekaan.

Sekä työläistä että toipilasta hemmotteltiin hyvällä ruoalla. Minä kun olen aina kohteessa, kuten Putous-hahmo Mr. Mallorca, olin paikalla aina tarjoiluiden aikaan. On todella vaikea uskoa, ettei salaattiin laitettu pekoni liittyisi minuun mitenkään. Olisi siitä nyt pienen palan voinut antaa. Tai senhän sainkin, mutta pari palaa lisää.

Aina, kun toipilas jätti sohvalla paikkansa hetkeksi, kiipesin minä lämpimän tyynypinon päälle omistajan elkein. Sitä riemua ei kestänyt kauaa, mutta kyllä minun oli ihan hyvä olla kyljessäkin.

On kai jo käynyt selväksi, että Maisa on hevoshullu eli heppahöperö. Lauantaina hän lähti kaverinsa perheen kanssa kirpputorille. Sieltä palasi tyttö, joka oli yhtä hymyä ostettuaan yhdellä eurolla näin IIIHANAN hevospussilakanan. Ja heti sitä pesukoneeseen laittamaan, jotta saadaan sunnuntaina hevosunet koululaiselle.

Viikolla oli takatalvi ja maa lumen peitossa. Onneksi ne lähtivät pian. Kevät jatkaa kulkuaan pihallamme, vaikkakin pienenpienin askelin.

Viikon lumikello

Viikon tulppaanit

Perheen teineillä on nyt enemmin koirankävelytysvuoroja, kun isäntäni pakertaa töissä ja emäntä toipuu. Minä olen tunnetusti kova vetämään narussa, joten emäntäni ei taluta minua äkkinykäisyjen pelossa.

Mutta katsokaapa, kenet tapasimme kävelyllä! Sehän on kylämme toinen boston, neiti Ani. Tapaamisessamme oli todentotta virtaa. Yrittäkääpä erottaa kuvista, kumpi on kumpi! Leikistä olimme Anin kanssa yhtä mieltä, mutta rajat asetti hän sekä nartun oikeuksin että ikänsä tuomalla arvovallalla.

Nyt voimme jättää musta-keltaisen värityksen taakse taas puoleksi vuodeksi. Olkoon teemavärimme taas mustavalkoinen! Hauskaa viikkoa kaikille.

Hyvää syntymäpäivää Beni!

 Tässä näette, kuinka ylväältä näyttää 1-vuotias bostoni. Olen kaiketi ohittanut murrosiän ja olen nyt nuori aikuinen. Ajattelen olevani fiksu kuin muutkin aikuiset, mutta ajoittain käytökseni paljastaa, ettei aivoissani ole vielä niitä ryppyjä, joita kypsissä aivoissa on.

Talossamme asuu toinenkin vastaava tyyppi, se on ylioppilaskirjoituksensa juuri lopettanut Atte. Pian tämä aikuiseksi luokiteltava tyyppi lähtee kavereineen ajamaan halki Suomen pohjoiseen laskettelukeskukseen. Emäntäni on ajoittain aivan stressissä meidän kummankin vuoksi. Rentoutuisi vaan hänkin, sillä pentujen on levitettävä siipensä ja selvitettävä, miten pitkälle ne kantavat.

Keskiviikkona minulla oli ensimmäinen syntymäpäiväni. Minulle oli ostettu lahjaksi köydestä tehty letti, erityisvahvistettu lelu ja hirvennahkainen luu. Kyllä perheeni tietää, mistä minä pidän.

Sillä välin, kun minä nautiskelin lahjoistani, perheeni söi jäätelökakkua. Ehkä tunnistatte jäätelökakun figuurin? Maisa piirsi kuvani paperille, emäntäni leikkasi sen irti ja isäntäni ripotteli turkinpippurimurskaa sabluunan läpi. Minun mielestäni tästä tuli ihan uskottavan näköinen.

Minun on joskus hieman vaikea annostella leluista saatavaa nautintoa. Silloin lelut laitetaan jäähylle lelulaatikkooni. Ongelmallista on, että minä paitsi tiedän, niin varsinkin haistan, missä aarteeni ovat. Sitten hiostan perhettäni tuijottamalla ja nuolemalla laatikkoa ja vinkumalla sen edessä, kunnes joku tympiintyy ja antaa lelut. Hihih, minä olen välillä hienovarainen päällepäsmäri.

Syy, miksi lelut joutuvat jäähylle, näkyy tässä alla. Kahdessa päivässä sain nimittäin raadeltua tämän erikoisvahvistetun lelun. Ja mainoksessa kun sanottiin, että tämä on suunniteltu koirille, jotka tekevät selvää ratakiskoistakin. Voivoi, mitä leluja minulle enää pian löydetään...

Viikonloppuna Maisalle ostettiin uusi pyörä. Ja tietenkin sen oli oltava Jopo. Edellinen Jopo siirtyi entiselle naapurillemme Cecilialle, jolle riittää siinä varmasti vielä paljon ajamista.

Kun tässä kerran annetaan tavaroita eteenpäin, minäkin ajattelin luovuttaa jotain Cecilian perheen chihuahualle Leolle. Lähetin Maisan mukana pienimmän puruluuni, ne suolatikun kokoiset. Minun ei enää anneta jyrsiä niitä, sillä minä yritän niellä ne ahneuksissani. Pari täpärää läheltä piti -tilannetta minulla on näitten pikkutikkujen kanssa on ollutkin.

Kevätnäkymä pihallamme on musertava. Kaikki keväinen kehitys näyttää pysähtyneen. Onko surullisempaa näkyä kuin pakkasen nuuduttamat lumikellot. Niiden kun piti nousta ylväinä lumen keskeltäkin. Takapihallamme syreenissä on paksuuntuneet silmut, se näyttää miltei uhmaavan pakkaskeliä.

Viikon lumikello

Viimeviikonlopun hammasitkut ovat muisto vain. Perheemme on saanut nauttia rauhallisesta viikonlopusta yhdessä. Maisallakin on riittänyt myötämieltä, onhan hän uuden pyörän omistaja sekä kävi vanhempineen elokuvissa katsomassa Tuhkimoa. Elokuvassa Tuhkimon lasikengät olivat vieläkin lumoavammat kuin kirjan kuvassa nähtynä. Lopulta Tuhkimo sai prinssinsä. Minullakin on happy end, minä saan aina Maisan. Hahhahhaa!

Voi itkujen itku, mikä viikonloppu.

Minulla ei ole ollut onnea terveysasioissa. Kuluneella viikollakin minulla on ollut vatsaongelmia, ja olen ajoittain jättänyt tarjotun ruoan syömättä. Se on minulle tavatonta käytöstä. Perhe on oppinut, että tuota paastoa tulee kunnioittaa. Tällä kertaa minun vatsani lorisi, minä oksentelin ja ripuloin. Eräänä aamuna Maisa jopa myöhästyi koulusta, kun oksennus tuli juuri kouluunlähdön hetkellä. Voi surkeus, oli siinäkin varmasti selittämistä.

Olen saanut perheeltä sekä rauhaa saada sairastaa yksityisyydessä, silloin kun olen sitä kaivannut. Mutta kyllä minun hoitoni on enimmäkseen ollut lulluttelua. Sitä näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa.

Kun Maisasta on kyse, aina ei tiedä, leikkiikö hän koiran kanssa vai koiralla. Ja siinähän on vissi ero, kun tarkemmin ajattelee. Tässä minä olen nukensängyssä. Minusta se oli kyllä hieman epäilyttävää.

Lauantaina oli taas Benikyyrin vuoro Mustissa ja Mirrissä. Trimmaamossa työ oli täydessä touhussa. Meneillään oli kuvassa olevan koiran turkin trimmaaminen. Se pelkäsi vapisten ja ulisten. Minä yritin urheasti näyttää mallia, miten hoidoista selviää kunnialla, mutta minun on tunnustettava, että sen valitus sai minutkin huolestuneeksi. Olin kuitenkin hievahtamatta, sirosti tassujani nostellen, ja niin selvisin siitä pöydällä olosta.

Sitten siirryttiin turvallisesti myymälän puolelle. Minä haistelin laareissa olevia herkkuja kirsu vipattaen. Kotiintullessa mukana oli kassillinen ostoksia, sillä minulla on ensiviikolla ensimmäinen syntymäpäivä. Jännittää...

Benikyyristä palatessa pysähdyimme kävelemään alueella, jossa perheeni asui 10v sitten. Aikuiset suunnittelivat palaamista samalle alueelle, kun lauma aikanaan pienenee luonnollisista syistä. Toivottavasti minä pääsen muuttamaan mukana.

Myös koirat on huomioitu täällä.

Rantataidetta

Katson autiota hiekkarantaa. 

Uudet hajut uudessa metsässä.

Viikonlopun keli oli kauniin aurinkoinen. Minä siirryin kotona sitä mukaa, kun aurinkokin siirtyi. Kun auringonvalo loppui, siirryin ihmisteni läheisyyteen. Olen niitä onnekkaita koiria, joilla on lupa tulla sohvalle,

Paista päivä, helli helle, paista meille jokaiselle.  

Kahden tytön välissä. 

Oman isännän kainalossa.

 Kevät etenee pihallamme. Tässä viikkokatsaus:

Ensimmäiset krookukset taloyhtiön kukkapenkissä.

Viikon lumikellot.

Viikon päivänlilja

Viikon tulppaani

Kaikki edellä kertomani kuulostaa kivalle ja harmoniselle viikonlopulle, mutta se ei ole koko totuus. Viikonlopun todellinen luontoääni oli Maisa Olivia, 11v. 

Maisalla on ollut kahden viimeisen kuukauden (nii-in, kahden kuukauden) ajan poskihammas irtoamassa. Emäntäni antoi tänä viikonloppuna ehdon, että hampaan on irrottava, ennenkuin Maisalla oli lupa syödä karkkipäivän karkkinsa. Voi itkujen itku, mikä pitkä ja kovaääninen show siitä alkoi. 

Maisa suree menetettyä karkkipäivää.

Koko pitkän lauantaipäivän Maisa suri kieltoa. Kiljuminen alkoi aamulla kymmeneltä loppuakseen siltä erää illalla klo: 20. Tuskaa helpotti se, että katsottaessa Ruotsin Euroviisujen finaalia sai limsaa ja popcornia. Sunnuntaina itku ja mouruaminen jatkui. Maisa ei uskaltanut irrottaa hammasta itse, sillä sen liikuttelu sattui KAMALASTI! Ja sitten itkettiin taas lisää. Mutta ei auttanut itku lauantaikarkkimarkkinoilla, kuten emäntäni ystävä, Porin Sari, sen nasevasti ilmaisi.

Ajoittain itku laantui. Silloin Maisa innostui virkkaamaan pikkuhahmoja langoista, joita oli saanut joululahjaksi. Käsityöt ovatkin tämän tytön laji, hän on siinä niin taitava.

Ja sunnuntai-iltana, tarkalleen ottaen 19.45, hammas viimein irtosi!
Hurraa! Koko viikonlopun kestänyt itku, valitus ja vonkuminen sai loppua. Ja niin alkoi karkinsyönti. Voi sitä onnea! Tämän jälkeen emäntäni antoi tytölle pinkin pillerin paljastamaan liat hampaissa. Onnellisen lopun jälkeen pesu sähköhammasharjalla kruunasi hampaan irtoamisen.

Viimein kaikki oli taas hyvin!