Peuranpapanoita

Viimeviikon kirjoitukseni herätti erään lukijani ottamaan yhteyttä blogin toimitukseen. Kerroinkin teille kyläilystä Ruuti-nimisen koiran mummolassa. Olin maininnut kirjoituksessani Ruudin olevan labradorinnoutaja. Mummot ovat tunnetusti tarkkoja mussukoistaan, ja niin on tämäkin. Palautteesaan hän pyysi huomaamaan, että Ruuti ei suinkaan ole labradorinnoutaja vaan kultainen noutaja, käyttölinjainen. Vai sillälailla! No, mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka on samalla myös käärmeen mummo! Ihan vaan selvennyksen vuoksi sanon nyt tässä, että minä olen bostoninterrieri, sohvalinjainen!

Lauhat kelit jatkavat lumen sulattamista. Se on siinäkin mielessä mukavaa, että pääsen taas enemmän metsähommiin. Kuulin Maisan kertovan viimeviikolla näkemästään peuranpapanaläjästä, joten aloin tarkkailla maastoa, jos onnistuisin näkemään peuran luonnossa. 

Peuroja emme nähneet, mutta papanakasoja oli siellä ja täällä. Haistelin yhtä kasaa erityisen tarkasti. Koiramaiseen tapaan minun oli saatava jättää kasan päälle oma mielipiteeni, joten nostin siihen jalkaa. Ihan vain viestini alleviivaamiseksi aloin myös ruopia maata takajaloillani. Olisittepa nähneet, miten peuranpapanoita sinkoili ilmassa sinne ja tänne. Emäntäni juoksi kauemmas, ettei olisi saanut osumaa papanoista, ja huuteli rumia mennessään.

Saman kävelyreissun aikana tuli samanlaisia kasoja vastaan uudestaankin. Kuljin vapaana omaa reittiäni, kun emäntäni alkoi ihmetellä, mitä olin kyykistynyt jyrsimään. Osottautui, että kyseessä olivat peuranpapanat! Tästä kimmastuneena emäntäni alkoi pitää metsään sopimatonta mökää, joka minun mielestäni oli kuitenkin veikeä leikkiinkutsu. Niinpä minä nappasin papanan suuhuni kuin lihapullan, ja lähdin vekkulisti pinkomaan halki kangasmetsää edestakaisin. Emäntäni näytti unohtaneen kaikki koirankoulutusohjeet, ja hakkasi saappaitaan talutushihnallani ja huusi nimeäni luvattoman rumalla äänellä.

Kotona metsäreissun tarinat naurattivat kaikkia muita paitsi isäntääni. Hän on välillä kovin tarkka. Tähän kategoriaan kuuluvat mm. jätökset. Iltaan mennessä asia oli jo unohtunut Maisalta, joten sain antaa hänelle anteliaita suudelmiani. Muu väki pysyi suudelmistani kaukana. Ehkä se johtui hengityksestäni, jossa saattoi tietysti olla vivahdus peuraa.

Kevääntulon voi aistia alueen talitiaisissa. Pihamme tintit ovat nykyaikaisia siinä mielessä, että niiden viserrysääni on "pii-didi, pii-didi". P.Diddy ( lausutaan pii didi, selvennys seniorilukijoilleni) on amerikkalainen rap-artisti, musta kuin mikä. No olenhan minäkin alkujani melko musta amerikkalainen, isäni suku kun tulee Amerikasta. 

Kevät kuuluu myös paikallisessa Prismassa sisällä. Siellä lentelee kenties jo sinne pesänkin tehnyt tintti, jonka sävel on "tsirpit, tsirpit, tsirpit". En tiedä, mikä ero näillä lauluilla on, mutta kuunnelkaapa vain ulkona, miten monta eri laulua tintit osaavat.

Viikon lumikello

Viikon tulppaani

 Niin kääntyi talvi maaliskuuksi. Emäntäni mielessä kuuluu laulu lapsuudesta. Sen lauloi tuolloin P.Koivuniemi näin sanoen:

"Ei valo maaliskuinen vielä kesää tee,
ei pääskyä tuo kotiin, ei kukkaa pihatuomiin.

Valo tuo voimaa antaa, katseet kauemmas kantaa
toivon suloisen saa heräämään.
Elämän uuden luokoon, suven saapuvan suokokoon.
Puhaltakoon henkiin kylmän jään.

Bostoninterrieri, sohvalinjainen