Talo täyttyy juhlasta

Koko kevään kestänyt jännitys perheessäni on ohi. Meille tuli ylioppilasjuhlat. Oikeasti juhlat eivät vain tule, vaan ne tehdään.

Se tekeminen alkoi siivoamisella. 

Koko perjantain imuri kuljeskeli ympäri kotiani rumasti mölyten. Se oli minusta ärsyttävää, mutta voiton vei kuitenkin lattianpesurätti, joka viuhui minun valtakunnassani. Minä kuljin isäntäni vierellä räksyttäen, sillä rätti poisti mennessään kaikki jättämäni tahrat ja tunkkaiset, siis tutut tuoksut. Se on kuulemma lattiarätin tehtävä. 

Keittiössä tuntui myös olevan meininkiä. Sieltä tuli mitä ihanampia tuoksuja, kuten raa'an lihan tuoksu. Varattuna oli 2kg jauhelihaa, josta emäntäni pyöritteli miltei 300 lihapullaa. Minä olin valppaana, josko niistä joitakin tippuisi, mutta niin ei käynyt, vaikka minä uskollisesti odotin.

Isäntäni erikoisuutena oli valmistaa ylioppilaalle täytekakut. Sokerikakkupohjan täyttämisen jälkeen tehtävänä oli saada näyttävä päällyste sokerikakkumassasta. Homma näytti ihan tavalliselle leipomiselle, sillä jauhoina pöydällä oli pölysokeria.

Juhlapäivän aamuna oli ensin Maisan ja Simon kevätjuhlat. Simo lähti saamaan päättötodistustaan rippipuku päällään. Vaikuttavan näköinen nuorimies, pakko sanoa. Minäkin olin pukeutunut musta-valkoisiin, mutta en silti päässyt mukaan.

Maisan juhlassa esiintyi mm. nokkahuiluorkesteri. Mummi osti aikanaan Maisalle nokkahuilun, jolloin Simo epäili, ettei kenellekään voi millään tulla uraa nokkahuilistina. Mutta Simo oli väärässä: vaikkei Maisa tässä orkesterissa esiintynytkään, voi nokkahuilisti siis todella olla riittävän harjoittelun tulos.

Maisa oli jännittänyt, miten selviää jäähyväislaulusta itkemättä. Hän selvisi tilanteesta hyvin, tuijottamalla yläviistoon koko laulun ajan. Ihme, ettei hän pyörtynyt, sillä näytti siltä, ettei hän hengittänyt ollenkaan koko laulun ajan. Hänen ystävänsä Alisa sen sijaan kyynelehti vuolaasti. Mikä onni, etteivät nämä ystävykset seisoneet vierekkäin. 

Niin tunteikas kuin Alisa olikin, jäi hänelle paljon lempeitä tunteita, joista minä sain nauttia hänen hellässä hoidossaan ylioppilasjuhlien aikana. Minä yritin jatkaa heidän kodissaan samaa hiostuslinjaa keittiössä niinkuin kotonakin. Perheen emäntä Paula oli kuitenkin järkkymätön linjassaan. Sain heiltä huomiota koko viikon edestä, tässä talossa ymmärrettiin keskittyä tärkeimpään, siis koiraan.

Tässä näette muutamia otoksia, joista pääsette käsitykseen juhlan arvokkaasta luonteesta.

Juhlien valmistelu on työlästä, juhliminen hauskaa, toipuminen raskasta. Sunnuntaina perheessä oli nuutunutta porukkaa. Juhlakalu itse toipui juhlistaan ibuprofeenin ja appelsiinimehun voimin. Loput nuokkuivat sohvalla, minä myös.

 Seuraaviin ylioppilasjuhliin on kolme vuotta aikaa. Nyt levätään ja kerätään voimia!

Yöllinen vahinko ja läheltä piti

Kevään etenemisen huomaa luonnossa ja ruokakupissa. Emäntäni ilahtui nähtyään ensimmäisen pääskysen. Hän oli riemussaan miltei lapsellinen, eikä tunnu muistavan vanhaa sanontaa: ei pääsky kesää tee. Myös metsämansikat ovat avanneet kukkansa, kuten keltaiset serkkunsa, ansikat kukkapenkissämme. 

Kaikkea tätä varmempi kesän merkki on kuitenkin matokuuri. Viimevuonna ensimmäinen matokuurini päätyi ripuliin, jota norui seinää pitkin listan väliin. Tästä viisastuneena isäntäväkeni valitsee nykyään matolääkkeeni huolella. Tämänkertainen pasta oli oikein onnistunutta, eikä vatsaongelmia ilmennyt.

Muuten ei sitten mennytkään niin vahvasti. Muistatte kai, kun edellisellä viikolla sain uuden rinkelin. Tämä rinkeli on paitsi erityisen herkullinen myös tavattoman janottava. Eräänä iltana sain kuitenkin jyrsiä rinkeliäni hartaasti, tämän jatkoksi myös join hartaasti.

Aamuyöstä 04.45 minä sipsuttelin isäntäni pedin viereen yrittäen herättää huomiota sekä tuon nukkuvan miehen. Hän havahtui kyllä, mutta jutteli vain jotain emännälleni ja pysyi vaakatasossa. Hetken neuvoteltuaan emäntäni lähti tarkistamaan, ettei lattioilta vaan löytyisi oksennusta. Niinhän asia oli pari viikkoa sitten. 

Oksennusta ei löytynyt, minä seisoin ulko-oven vieressä ja emäntä meni sänkyynsä. Se oli virhe. Isäntäni lähti kuitenkin tarkistamaan, mistä oli kyse, ja löysi pari lammikkoa eteisestä. Niin vaan saatiin emännälle aamutakki päälle, ja me menimme tienvarteen, kun isäntä jäi lattianpesuun. Ulkoa tullessamme emäntä totesi, että hänen herätyskellonsa soisi pian, joten hän jäi suosiolla hereille. Isäntä meni nukkumaan, ja niin menin minäkin. Emäntäni kiristeli takahampaitaan varhaisen aamun rauhassa.

Kun sitten seuraavana iltana menimme koirapuistoon, kertoi emäntäni edellisestä yöstämme. Jotain outoa oli ollut liikkeellä, sillä saimme kuulla, että ystäväni Lili oli oksentanut yöllä ja Nuppu kakannut sisälle. Voi sitä päivittelyä, mitä tästä seurasi.

Koirapuistossa minua ei hyväksytty tyttökoirien puolelle, sillä Nupulla oli alkanut juoksuaika, hänen ensimmäisensä. Niin vain nupustani on kasvanut oikea narttu. Lilin narttuuden olinkin jo havainnut, sillä hän oli se, jonka selkään tässä taannoin hyppäsin. Koirapuiston ohi oli kävelemässä Elsa, mutta saimme kuulla sen olevan sairauslomalla kohdunpoiston jälkeen. Emäntiemme jutut liikkuivat samoilla aihealueilla. Tunsin itseni harvinaisen ulkopuoliseksi.

Myöhemmin viikolla kotonamme tapahtui todellinen läheltä piti -tilanne. Maisa keitteli iltapäivällä nuudelia välipalaksi, vaikka hänellä on siihen kielto. Niin vaan häneltä jäi levy päälle; asia, jota aikuiset aina pelkäävät. Atte tuli kotiin muutamaa tuntia myöhemmin töistä, ja löysi hirveän kuuman kodin ja levyn.

Kamalaa tässä tilanteessa oli se, että tulipalon sattuessa viisihenkinen perhe olisi jäänyt ilman kotia ja koiraa. Miten kamalaa Maisalle olisikaan ollut elää tietoisena siitä, että kaikki tämä oli hänen käsissään. Emäntäni jututti tyttöä, joka ymmärsi kyllä, mitä oli ollut käymässä. 

Minä en tiedä, olisinko tuupertunut palamiskaasuihin vai kärventynyt makkaraksi. Kumpikin vaihtoehto tuntui niin kamalalta vaihtoehdolta, että minun oli oikaistava lattialle lepäämään. Onneksi Simo tuli seuraksi.

Lauantaina huipentui euroviisukevät upeaan juhlaan Wienistä. Perinteiseen tapaan ihmisille oli herkkuja tarjolla, kun tekivät viisulottoa. Isäntäni ja Simo tiesivät voittajan oikein. 

Oli helppo samaistua Iraelin lauluun "Golden boy" (kultapoika) ja Ruotsin "Heroes" (sankarit), olenhan niitä molempia. Mutta eniten tuttua oli kuitenkin Pentti Kurikan nimipäivien "Aina mun pitää" -laulussa. Ainahan minukin pitää odottaa, istua, tulla, mennä ulos ja lopettaa. Kyllä on rankkaa minulla ja Kurikan pojilla. Ei ihme, että tyylilajina on punk eikä esimerkiksi iskelmä! Ohjelma kesti pitkälle yöhön. Minä olin samaa mieltä kuin Kurikat, sillä heistä finaali oli ollut pitkästyttävä. Tämä nauratti isäntäväkeäni, sillä he ovat todellista viisukansaa.

Pihamme on keväällä parhaimmillaan. Näyttää kuin sekin valmistautuisi juhlaan. Niin, meillä on sittenkin ylioppilasjuhlat viikon kuluttua.

Kaikenlaiset valmistelut on jo pikkuhiljaa aloitettu, hopeat kiillotettu ja varastoa raivattu. Lisäksi isäntäväkeni pesi ikkunat emännän työkaverilta lainatun ikkunanpesuvesi-imurin avulla. Niin kätevä kuin tuo vempain olikin, oli siinä yhtä ikävä ääni kuin karmaisevassa rikkaimurissa. Minä kuljin huoneesta toiseen sitä mukaa, kun ikkunapartio eteni. Minä olen kuin Mister Mallorca, aina kohteessa.

Raskasta puuhaa tuo siivoustason vahtiminen. Onneksi joka huoneesta löytyi minulle sopiva lepopaikka. Kerään voimia tulevaan juhlaviikkoon. Sopii olettaa, että sillä on vaikutuksensa minuunkin.

Lemmikkejä pihassamme

Rotta ja hieno häntä

Nyt olen mukamas aikuinen koira, ja kuljen jo pitkähköjä lenkkejä. Hyvällä säällä erityisesti emäntäni kulkee kanssani metsät ja pidemmät kävelyreitit itsekin reitin vaihtumisesta nauttien. Ja minä tietysti nautin, kun saan haistella uusia koirahajuja. Välillä sitten istahdamme puistonpenkille seurailemaan muiden ulkoilijoiden touhuja. 

Äskettäisellä metsäreissulla tapasimme bokseripennun. Tämä Paavo oli vasta 4kk ikäinen, mutta jo kaksinverroin minun kokoiseni. Liekö lyttynokilla muutoinkin yhteneväinen leikkityyli, mutta me Paavon kanssa läpsimme toisiamme vimmatusti etutassuilla leikkiin kutsuen. Paavolla ei vielä ollut minkäänlaista itsehillintää, joten meitä ei voinut laskea vapaaksi. Minähän olisin rusentunut sen suuren ja hontelon varren alle! Enkä voi kyllä kehua tuota itsehillintäänikään, vaikka olen iältäni aikuinen. 

Kauppareissulla minulle ostettiin uusi ruokasäkki. Tarjous oli hyvä, joten oli ostettava 15kg säkki, joka on kaksi kertaa minun painoiseni ja valtavan kokoinen. Myyjä osasi ehdottaa tätä isokokoisten koirien ruokaa, jossa ruokanappulat ovat minun nappuloitani suurempia. Isäntäväkeni ajatteli, että keskittyisin ehkä syömään näitä enemmin pureskelua vaativia nappuloita tavanomaisen hotkimiseni sijaan. Ja niin olikin, että sain jäystää kutakin nappulaa huolella, ennenkuin se oli rakeena suussani. En nyt tietenkään jäänyt maistelemaan makua sen enempää, olenhan kuitenkin koira.

Nyt ei kyllä ruoka lopu pian!

 Samalla kauppareissulla minä sain uuden luun, vai pitäisikö sanoa paremminkin rinkelin. Aluksi en oikein tiennyt, miten päin voisin lähestyä sitä. Ja sitten piti kuulemma opetella odottamista, joten minä esitin kärsivällistä. Se oli kuitenkin valheellista, oikeasti olen kamala hätähousu.

Viimein sain sen, eikä siitä menosta saanut ainoatakaan selkeää ja tarkkaa kuvaa. Oli se vaan mehukasta menoa! Antti Tuisku on tehnyt tästä laulunkin: "Kun päässä flippaa, niin peto on irti".

Ei mennyt kuin pieni hetki, kun olin jo raadellut rinkelini solmun irti. Rinkeliin oli myös ilmestynyt verisiä jälkiä. Ne olivat peräisin arvatenkin ikenistäni. Lokasin himottavan retkun irti, ja yritin nielaista. Se oli kuitenkin nielulleni liikaa, ja oksensin karvalankamatolle. Minun menoani se ei haitannut, mutta siivoushenkilöstö alkoi miettiä rinkelin laittamista jäähylle.

Viime viikolla mainitsin oravanpoikasesta, joka liikuskelee kotimme nurkissa, sananmukaisesti. Täällä ei nyt uskalleta paljoa tuuletella, ettei tuo yksinkertainen pallero kutsu itseään kylään.

On tunnustettava, että tämä kurre on sievä. Vaikka toisaalta olemme kuulleet ilmauksen, että orava on vain rotta, jolla on hieno häntä. A rat with a fancy tail, indeed.

Isäntäväkeni piti tätä kurrea söpönä, kunnes he huomasivat, että se syö köynnöshortensian lehtiä kaikessa tyyneydessään. No, mitenpä tuota voi estääkään, kun ei voi olla koko ajan hätistelemässä sitä!

Pihallemme kyhäillään koko ajan joitakin pieniä valmisteluita, jos ne jännitetyt ylioppilasjuhlat sitten kuitenkin tulevat meille. Tämä asia selviää huomenna, eivätkä perheen aikuiset olisi jaksaneet odottaa hetkeäkään kauempaa!

Emäni Nätti, muistelen sinua

Maisan taidetta äitienpäivänä 2015.

Tänään juhlitaan äitejä, siis emoja. Lippu on salossa teidän kunniaksenne. Onnea teille kaikkien pentujen, sekä ihmis- että eläinpentujen emoille.

Meidän pihallamme seikkaili loppuviikosta eksynyt oravanpoikanen. Sama tapahtui viimevuonna. Poikanen lähestyi naapureitamme pelottomasti ja yritti nousta lahjetta ylös. Emäntäni juoksi perjantaina pihalta kotiovelle saakka yrittäessään karistaa oravanpoikasta kannoiltaan. Se oli nimittäin päättänyt tulla sisälle. 

Myöhemmin emäntä näki ikkunasta, kuinka harakka huomasi tämän oravanpoikasen pihallamme. Siitä sukeutui pieni hippa pihamme pensaissa. Harakka hyppäili poikasen kimppuun, ja se piiloutui yhä syvemmälle puskaan. Emäntäni ei tohtinut katsella luontonäytelmää itse, vaan seurasi sitä Simon reaktioista, joka katsoi kisaa ikkunasta, ja välitti tilanteen ilmeillään. Samalla käytiin keskustelua, kumpi joutuu hävittämään oravanraadon kisailun lopuksi. Oravanpoikanen oli kuitenkin nokkela, ja puskaan jäi vain pentukarvaa jäljelle. 

Myöhemmin saimme kuulla, että naapurin Marko vei tuon oravanpoikasen Järvenpään eläinhoitolaan. Aika sympaattista häneltä, isolta mieheltä.

Tämä kuva on perheen lomapaikasta vuodelta 2009.

Katse takaisin äiteihin. Itse olin äitini seurassa viimeeksi vuosi sitten 7.5.14. Silloin minut haettiin nykyiseen kotiini. Minun muistikuvani emästäni , Merihelmen Ho chi Minhistä (tuttavallisesti Nätti), ovat kaukaisia. Muistan, että hän oli kovasti minun näköiseni, ehkä vieläkin raidallisempi. Mieleeni on jäänyt hänen turvallisen tunkkainen tuoksunsa ja venyttyneet nisänsä (olinhan hänen toisesta poikueestaan).

Emäni Nätti kakkospoikueensa kanssa.

Nykyisenä internetin aikana voin seurata sukuni edesottamuksia Kennelliiton jalostusjestelmän kautta. Emäni on syksyllä ollut luonnetestissä, jossa hän on saanut seuraavat luonnehdinnat:

taisteluhalu                 kohtuullinen
hermorakenne            hieman rauhaton
temperamentti            hieman vilkas
kovuus                        hieman pehmeä
luoksepäästävyys       hyvätahtoinen, luoksepäästävä, avoin 

Voi tuota luonnehdintaa, ihan kuin olisi puhuttu minusta! Olen siis todellakin äitini poika! Samoilta sivuilta sain nähdä, ettei minusta ole vielä tullut enoa tai setää, mutta minun enoni on nimeltään Merihelmen Helsingin herra, pennuton enomies minulla. Nimestä päätellen hieno mies.

Kuvassa oman emäni ja emäntäni kanssa.

Omassa kodissani tarjoiltiin äitienpäivänä suklaakeksejä aamukahvilla. Kahvin emäntäni joi tietysti Vilijonkka-mukista. Muumien hahmoista, hän on muistuttaakin eniten Vilijonkkaa. Mukin kuvassakin Vilijonkka tylyttää lapsiaan helmet kaulassa. 

Muumitarinassa Vilijonkka tuli lapsineen kyläilemään muumiperheen kotiin, jossa oli liukumäki rakennettuna talon sisään. Hauskanpidon sijaan äkkipikainen Vilijonkka oli hermostunut siitä, että pian sattuisi jokin onnettomuus. Ihan kuin oma emäntäni, aina joku huoli ja onnettomuus mielessä, vaikka suurempi todennäköisyys on pitää hauskaa. 

Tulppaanit ja balkaninvuokot takapihallamme.

Äitienpäivän valkovuokot omalla pihalla.

Vuodet kuluvat ja pennut kasvavat. Emiemme muistoissa me olemme kaikki vain pienoisia palleroita. Vielä silloinkin kun meistä on kasvanut karvamunaisia goljatteja. Ja tällä viittaan vain ihan itseeni. Hyvää äitienpäivää, kaikki te emät!

Palleroisena viime vuoden toukokuussa.