Elämässä eteenpäin

Viimeviikolla kirjoitin, kuinka emäntäni oli huolissaan, miten Atte löytää väylän aikuiselämälleen. Mennyt viikko on ollut täynnä tapahtumia tämän asian suhteen. Atte on ollut työhaastattelussa, ja saanut paikan espoolaiselta rakennustyömaalta. Siihen ehtona oli turvallisuuskoulutus, joka sekin on nyt käytynä. Hurraa! Tästä se sitten alkaa, Aten aikuiselämän ensiaskeleet. Kaikkien on aloitettava jostain.

Alokas helmikuussa

Kaikilla ihmisillä kuuluu olevan erilaisia rooleja elämässä. Vaikka naama pysyy samana, tunnetaan kotona eri tyyppi kuin esimerkiksi työmaalla. Nämä kaksi kuvaa Atesta todistavat sen. Sotilas vaalii järjestystä ja valppautta, kotityyppi ei niinkään...

Sama tyyppi syyskuussa omassa huoneessaan.

Olen taas ollut tilanteessa, jossa leluni ovat telakalla korjaamista odottamassa. Se aiheuttaa sen, että minä olen istunut kirjahyllyn edessä kaihoisia katseita luoden ja kurnuttaen metsäkyyhkyn tapaan.

Heinäkuussa sain Karvisen kesäkissakseni. Aina muistutellaan, ettei saa ottaa kesäkissaa heivatakseen sen syksyn tullen. Meillä asia otetaan todesta, ja kissaa korjataan säännöllisesti. Alla näette Karvisen miltei täysissä voimissaan. Niin, silmäthän minun piti siltä tietysti ensin poistaa, mutta väri on raikas keltainen, ja raikas oli tuoksukin.

 Nykyisin Karvinen näyttää pikemminkin katuojassa rähjääntyneeltä rotalta. Ja haju on samaa luokkaa. Ja se taas tekee siitä minulle niin rakkaan ja vastustamattoman.

 Tässä kuvassa harjoitellaan mielen lujuutta. Voinette kuvitella, millaista pinnistelyä minulle on tällä tavalla poseeraaminen!

Kyllä minä vähän loukkaannuin, kun minusta yritetään välillä tehdä ihan pelleä. Pitäkää lelunne, ei kiinnosta enää. Hankkikaa itsellenne oikea sirkuskoira. 

Viikonloppuna Maisalla oli yökylässä ystävä. Kumpaisenakin viikonlopun aamuna hän myös kiirehti ratsastamaan. Niin kiire on viikonloppuaamuinakin, että peti jää herkästi petaamatta. Jos näin käy, minä luen sen oitis edukseni. Tiedän, ettei Maisa tykkää tästä, mutta mitäs tarjoaa mahdollisuuden. Huomatkaa peräpään tarkka asettelu, suoraa tyynylle. Siitäs saa, kun ei petaa!

Viikonloppuna emäntäni tekee niitä hommia, joihin ei arkisin aika riitä. Pari viikkoa sitten hän puhdisti suppilovahveroita, ja laittoi ne sängyn alle kuivumaan. Tuolloin kansi oli sieniä niin täynnä, ettei pohjaa juuri näkynyt. Veden haihduttua jäljelle jäi pieniä hippuja, jotka emäntäni jauhoi sienirouheeksi. Sitä voi myöhemmin löytyä monestakin ruoasta, eikä teinit tiedä mitää, hihhii. Toisaalta muistanette sanonnan helmistä ja sioista, tässä on kyllä samasta kyse.

Työkaveriltaan emäntäni sai taas satsin omenoita. Niinpä sitten elokuvaa katsoessaan hän perkasi niistä puhtaat palat talteen. Osasta tehtiin omenapiirakkaa, osa laitettiin pakkaseen ja illalla valmistetaan vielä karamellisoituja omenia. Simolla on siihen hyvä ohje. Hän on tehnyt sitä aiemmin päärynöistä.

Tästä valmiista omenapiirakasta emännälleni tuli mieleen hänen parikymmentä vuotta sitten kuollut Elma-mammansa. Mammalla oli koirana yorkshirenterrieri nimeltä Rekku. Rekun karva oli niin ohkaista ja kevyttä, että sitä leijaili ilmassa. Emäntäni muistaa hyvin, kuinka Rekun untuvaisia karvoja saattoi löytyä tällaisesta omenapiirakasta, jota mammakin teki. En voi ihan vannoa, etteikö tästäkin piirakasta voisi löytyä minun karvaani. Hih, olkaahan varovaisia.

Kyllä se totta on, että eläimestä näkyy jälkiä kotona. Karvojani on joka puolella: mustia karvoja valkoisissa, ja valkoisia karvoja tummissa tekstiileissä. Kun minut otettiin tähän taloon, minun tehtäväkseni annettiin tuoda taloon lisää rakkautta. Luulen, että olen onnistunut. Sen huomaa vaikkapa siitä, että silloin kun sain hengenahdistuskohtauksen, perheeni säikähti ihan kamalasti. Atte tiivisti sen sanoihin:"Ois se kyllä ihan kamalaa, jos Benille kävis jotain"! Nii-in, niin tärkeä voi olla lemmikki perheelleen.

Yöllinen vahinko

Viimeviikon kirjoituksessa kerroin teille, että sain hengenahdistuskohtauksen, kävin lääkärissä, aloitin lääkekuurin ja jouduin sairauslomalle. Kortisonilääkityksestä tiedettiin, että se lisää virtsanertystä, mutta ihan kaikeen emme osanneet varautua. 

Maanantaiaamuna 03.17 minä heräsin sikeästä unesta valtavaan pissihätään. Lähdin heti kohti isäntäparini makuuhuonetta, mutta pääsin vain oven suuhun saakka, kun en voinut enää pidättää. Lattialle tuli lammikko, ikävä kyllä. 

Olisittepa nähneet aktivoitumisen vauhdin, kun isäntäni säntäsi kuivaamaan lattiaa ja emäntäni puki lilan fleece-aamutakkinsa päälleen. Muutaman sekunnin kuluttua seisoinkin jo emäntäni kanssa yössä katulamppujen hohtaessa oranssia valoaan. Tein useampia arviolta kilometrin mittaisia pissejä polvi taivasta kohti nostettuna. Lopulta aloin katsella pelokkaasti yön varjoja, ja me menimme jatkamaan uniamme.

Kun kerran sairaushistoriaan päästiin, voinkin samalla esitellä teille oman lääkelaatikkoni. Sieltä löytyy kortisonia tähän hengenahdistusjuttuun, kipulääkettä hampaanpoiston jälkeiseen tilaan, korvanpuhdistusainetta, haavanpuhdistusainetta ja antiseptisia tippoja. Kuvasta puuttuu vielä nenäpunkkilääke, tavallinen punkkilääke ja matolääke. Onhan tässä troppia kertynyt. Voisin pian perustaa oman sivuapteekin.

Tällä viikolla tulipatterin ylimatruusi siirtyi reserviin eli kotiin. Hänellä on edelleen armeijan kaulakoru kaulassaan, se josta sotilaan kaatuessa rintamalla katkaistaan toinen osa tietojen kirjaamiseksi. Muita armeijan merkkejä ei enää näy. Ehkä armeija toi jotain sisäistä kasvua. Nyt onkin jännitävä vaihe nähdä, millaisen suunnan Aten elämä ottaa. On tämä vaan riskaabelia ja hermostuttavaa aikaa erityisesti emäntäni mielestä. Kunpa vaan tämäkin nuori mies löytäisi paikkansa maailmassa. Kuulitteko te jotain? Minä taisin kuulla emäntäni nyyhkäisyn...

Lauantaina perheen aikuiset olivat molemmat töissä, joten minä odotin kovasti sunnuntaita. Kun sunnuntaiaamu sitten koitti, niin aikuiset istuivat tavattoman hartaasti aamukahvipöydässä, vaikka minua leikitti niin. Yritin herättää huomiota kaikin mahdollisin tavoin.

Onneksi edes lukeminen oli lemmikkiaiheista. Siirryin isäntäni puolelta emäntäni puolelle, mutta ei hänkään heltynyt. Lopulta meno oli niin villiä, että kuvassakin näkyy pelkkä viuhahdus.

Eivät ne aikuiset lopettaneet lehdenlukuaan, joten minä siirryin pupuni seuraan. Niinpä tilanne päätyi taas siihen, että pupu siirtyi telakalle kuivumaan parsimista odottaessaan.

Syksyn merkit ovat ilmassa, maassa ja puussakin. Viimeiset marjat valmistuvat ja viimeiset kukat kukkivat. Lehdet tippuvat puista nopeammin, kuin emäntäni ehtii niitä haravoida.

Kesän viimeinen ruusu on omistettu emäntäni Rapa-tädille, joka viettää syntymäpäiväänsä Myllykoskella. Hei vaan Rapa, ja onnittelut sinulle!

Alkuviikosta minun ollessa sairauslomalla oli minun seuranani kuumeinen Simo. Nyt hänkin on tervehtynyt. Vielä minulla on seuranani reserviläinen Atte. Minä olen oikea lellipentu, myönnän sen itsekin.

Sairauslomalla

Tämä on kuulemma hyvä vuosi mustikan, sienien ja omenien suhteen. Kaupan laarit ovat täynnä maailmalta tuotuja omenia, vaikka pihanurmikot jäävät puista tippuvien kotimaisten omenien alle. 

Minun suvussani omenoitten asiantuntija oli Eero-papan isä, emäntäni Erkki-pappa. Hänen omenatarhassaan kasvoi 1980-luvulla mitä ihmeellisimmän nimisiä lajikkeita: sokerimiironi, huvitus ja bergius. Erkki-pappa varttoi eri lajikkeiden varsia emäpuuhun niin, että yhdessäkin puussa kasvoi seitsemää erilaista omenaa. Sen parempaan ei pystynyt itse Luojakaan!

Tämän viikon ajan kotimme on toiminut sairastupana. Alkuviikon isäntäni oli sairauslomalla flunssan ja kuumeen vuoksi. Isäntäni oli niin surkeana, ettei emäntäni rohjennut pilailla "miesflunssalla". 

Ilmaisu "miesflunssa" tarkoittaa ihan tavallista vilustumista, johon kuuluu karhea kurkku ja vuotava nenä. Siinä missä naishenkilö hoitaa työn, kodin, lapset ja miehensä flunssan jyllätessä, mieshenkilö valahtaa voimattomaksi, kosteasilmäiseksi ja valittavaksi olennoksi sohvan nurkkaan. Kaikki te, joilla on kotona mies, tunnistatte ehkä tämän taudin.

Ihan kuin isäntäni sairaus ei olisi ollut tarpeeksi, minulle tapahtui kamalia. Annan nyt isäntäni kertoa, kuinka se meni. Isi, kerro lukijoille, mitä tapahtui perjantaina.

"Kesken rauhallisten aamupäiväunien Benin hengitys alkoi vinkua. Se köpötteli vaikean näköisenä ja yritti kakoa kurkkuaan. Päiväkävelyltä palatessamme se kävi matolle mahalleen ja hengitti todella vaikeasti. Se siirtyi matolta parketille ja kellahti kyljelleen lattialle ja hengitti kuin kala kuivalla maalla, aivan paikallaan suu auki pinnallisesti hengittäen. Benin kieli oli sininen ja suun limakalvot oli valkeat, se on merkki hapenpuutteesta. Simo, minä ja Maisa olimme hämmästelemässä Benin huononevaa vointia. Lopulta soitin eläinlääkärille, ja lähdimme Maisan kanssa ajamaan eläinlääkärin vastaanotolle. Olimme niin huolissamme, että minä ajoin ylinopeutta päästäksemme klinikalle pikimmiten. Perillä Benin vointi oli hieman parempi. Eläinlääkäri kuunteli Benin keuhkoja stetoskoopilla, kyseli tapahtuneesta, ja määräsi röntgenkuvan otettavaksi. Beni sai vielä kortisonipiikin pyllyyn laskemaan hengitysteiden turvotusta ja pahoinvointilääkeruiskeen niskaan. Sitten se vielä oksensi kahdesti." 

Koska olin aivastellut ja ryystänyt räkää sisäänpäin (reverse sneezing), sain varmuuden vuoksi nenäpunkkia vastaan lääkityksen sekä jouduin kortisonikuurille hengitysteiden mahdollista tulehdusta laskemaan. Niinpä minä olen nyt virallisesti sairauslomalla. Kortisoni-lääkitys lisää janoa ja nälkää sekä virtsaneritystä. Minulla on viikonlopun aikana ollut poikkeuksellisesti neljä lyhyempää kävelylenkkiä aiemman kolmen pidemmän sijaan.

Minä olen nyt parka.

Sairauslomalla kun olen, kuuluu asiaan makailla sohvalla. Emäntäni kanssa ryhdyimme lauantaina katsomaan dokumenttia koirista. Siinä mm. kerrottiin, kuinka meidät terrierit on jalostettu tappamaan pieniä nisäkkäitä. Tyylinä on, että me terrierit nappaamme jyrsijää niskasta kiinni ja ravistelemme siltä nirrin irti. Juuri tämä on ollut rakkaan pupuni kohtalo. Siis aivan lajityypillistä touhua minulta eikä mitään raakalaismaista ja brutaalia menoa.

Samassa ohjelmassa esiteltiin koirien taitoja ja mahdollisuutta oppia vaikka mitä. Alla olevassa kuvassa on autoa ajava koira. Hän todellakin yletti polkimiin ja rattiin, ihminen tosin vaihtoi vaihteita. Lähtisittekö tähän kyytiin? Tulevaisuudessa robotti ohjaa autoa, ja ihmiset istuvat kädet syissään. Kumpi kuulostaa villimmältä teistä? Kohta perheeni on alettava säästää sekä Simon että minun ajokorttiini.

Ehkä muistatte alkuvuodesta, mikä tapaus se oli perheelle, kun Atte lähti armeijaan. Nyt nämä armeijan vaatteet ovat meillä tällä erää viimeistä kertaa. Aten armeija loppuu tulevalla viikolla. Tähän aikaan mahtuu järjestelmällisyyden opettelua, ikimuistoinen vala-tilaisuus Eero-papan kunnioittaessa tapahtumaa läsnäolollaan ja lukuisat vuorot luolassa Itämeren pinnanalaista elämää ja suomalaisten turvallisuutta vartioiden.

Minä toimin tässä perheessä rauhankyyhkynä. Kun talossa on huohuntavaiheessa oleva teini (alakuvassa), ovia paiskotaan armottomasti. Maisa elää sitä vaihetta, että hänen mukaansa vanhemmat pilaavat hänen elämänsä. 

Kirjailija Mark Twain on kuvannut teinin ajatusmaailman kasvua näin: "Kun olin 14-vuotias, ajattelin että isäni on maailman tyhmin ihminen. 21-vuotiaana sitten ihmettelin, miten paljon hän oli oppinut seitsemässä vuodessa."

Kun aikuinen vanhentuu, hänen kasvonsa tulevat ryppyisiksi. Kun teini kypsyy aikuiseksi, hänen otsalohkonsa poimuttuu. Siihenkin siis tulee ryppyjä. Kuka siis enää kaipaa ryppyvoidetta? Kunhan nyt saataisiin voide, joka siirtää rypyt aikuisten kasvoilta teinien aivoihin. Isäntäväkeni on valmis maksamaan sille, joka tämän ihmevoiteen keksii. Niin kuumottavaa on kuvassa olevan teinin kasvattaminen.

"Kun perheessä on teini, on tärkeää omistaa koira, jotta edes joku on iloinen nähdessään sinut."

Minun teiniaikani oli ihan helppoa. Muutama finni toki tuli leukaan, ja kerran hyppäsin tyttökoiran selkään. Hallitsemattomia siemensyöksyjäkin saattoi esiintyä, mutta sellaistahan elämä ja kasvaminen on.

Ahneutta ja rakkautta ilmassa

En tiedä, olenko muistanut kertoa teille esimerkkiä ihmisen ahneudesta. Aina puhutaan, kuinka koirat ovat ruoan perään, mutta kyllä ihmisetkin osaavat. Ja jos eivät ruoan, niin herkkujen perään kuitenkin. Isäntänikin huokaisi tässä yhtenä päivänä syöneensä karamelliä niin, että hänen vatsansa on kohta maapallon kokoinen. Miettikää! Sille minäkin jo höristelin korviani.

Minun emäntäni ahneus sai yhtenä päivänä palkkansa. Hän oli siivoamassa keittiössä leivänmuruja pöydältä, kun laittoi hieman suuremman leivänmurun suuhunsa. Osoittautui, ettei se ollut leivänmuru alkuunkaan, vaan minun naksuni! Hahhahhaa! Olisittepa nähneet, millaisen yököttelyn aiheutti ajatus koiranruoasta ihmisen suussa.

Eihän tuossa tietysti ollut pilkalle sijaa, sillä olenhan itsekin herkkujen perään. Tuorekelmun loputtua, jäljelle jäi tavallista kovempi rulla, johon emäntäni piilotti juustosiivun ja viipaleen kalkkunaleikettä. Minun tehtäväkseni jäi paljastaa herkut kovan rullan sisältä. Se onnistui hyvin, mutta jäljelle jäi hitonmoinen sotku, vaikka itse sanonkin.

On muutamia merkkejä, joista huomaa viikonlopun alkaneen. Sellaisia ovat muun muassa lämmin ihminen sohvalla, metsästä noudetut luonnon antimet ja nestemäiset eväät jääkaapissa. 

Nestemäiset eväät kuuluvat ylimatruusille, joka juhlisti vapaata viikonloppua kavereittensa kanssa. Siellä olivat kaljat ja jägermeisterit sulassa sovussa floran ja maidon kanssa jääkaapissa.

Sienimania jatkuu. Emäntäni kantaa nyt kotiin kanttarelleja, tatteja ja viimeisimpänä esiin nousevia suppilovahveroita. Metsästä kotiintuomisina oli myös kupillinen mustikoita. Onhan niiden kulta-aika jo ohi, mutta kyllä niistä vielä piirakan sai aikaiseksi. Tosin niin vetisen, että syömiseen tarvittiin melkein pilli.

Näitä sieniä ei sentään kerätty mukaan.

 Viikonloppuna saatiin sekä rankkasadetta että lämmintä auringonpaistetta. Istuinsuojien alta takapihalta paljastui kotiloita, jotka olivat olleet suojien alla sadetta paossa. Yksi niiden lajitovereista jäi takapihan laudoituksella emäntäni kengän rusentamaksi. Siitä seurasi aikamoista yököttelyä ja puistatusta. Emäntäni ei meinannut saada rusentumisen ääntä pois mielestään.

Oman pihan mehikasvit viihtyvät ruukussa.

On kulunut vuosi siitä, kun isännästäni ja emännästäni tuli pienen Eve Vanessan kummeja. Nyt on vietetty hänen ensimmäiset syntymäpäiväjuhlansa. Eve näytti vähintäänkin hämmästyneeltä, kun juhlakansa lauloi hänelle onnittelulaulun. Jos hän vain osaisi, hän varmasti sanoisi, että laulajien kannattaisi harjoitella vielä runsaasti, ennenkuin 2v-synttärit ensivuonna pidetään. Oli se sensortin sekakuoro.

Smoothiekakku, ei lisättyä sokeria.

Kun tämä kerran on koiran blogi, on minun mainittava, kuinka ihmisten juhlat ovat kamalia meidän koirien kannalta. Evenkin juhlissa taustalla kuului vaimea (ja ajoittain kovempikin) surumielinen ujellus. Se lähti perheen koirasta Bonosta. Sen oli oltava evakossa perheen makuuhuoneessa juhlien ajan. Ja se kun pelkää porttiakin niin.

Minun uudempi rakkaani, pupu, taitaa olla aika hienohelma. Tämä tuli mieleeni siitä, että se on ollut rakkauteni kohteena vasta vähän aikaa, mutta taas se oli tikattavana. Suoraan sanottuna, siltä oli miltei kokonaan pää irti. 

Oli todella tuskallista istua odottamassa sen parsimista. Jokainen neulanisku tuntui kuin piikkinä omassa lihassani. Tältäkö tuntuu isistä synnytyksensä? 

Posti toi kotiimme kiitoskortin kesän suomalais-espanjalaisista häistä. Ihana kuva! Että kuvaan voikin vangita rakkauden ja onnen! Pikkulintu lauloi, että tähän rakkauden pesään on pienokainen tulossa. Niinpä emäntäni oli etsittävä puikot näkyville, ja aloitettava villapuvun teko talvivauvalle.

Rakkautta on ilmassa myös meidän suvussamme. Perhe ilahtui valtavasti, kun sai kuulla lasten serkun Mariannen menneen kihloihin partasuisen Jukan kanssa. He ovat niin sympaattinen ja rakastettava pari! Silloin, kun rakkaus on aitoa, se tuntuu luovan lämpöä kaikkiin lähellä oleviin. Ja rakkaus, sehän on kaiken tämän elämisen tarkoitus. Kaikki me etsimme paikkaa oman kullan lämpimässä kainalossa. Kestävää onnea teille Marianne ja Jukka!