Elämässä eteenpäin

Viimeviikolla kirjoitin, kuinka emäntäni oli huolissaan, miten Atte löytää väylän aikuiselämälleen. Mennyt viikko on ollut täynnä tapahtumia tämän asian suhteen. Atte on ollut työhaastattelussa, ja saanut paikan espoolaiselta rakennustyömaalta. Siihen ehtona oli turvallisuuskoulutus, joka sekin on nyt käytynä. Hurraa! Tästä se sitten alkaa, Aten aikuiselämän ensiaskeleet. Kaikkien on aloitettava jostain.

Alokas helmikuussa

Kaikilla ihmisillä kuuluu olevan erilaisia rooleja elämässä. Vaikka naama pysyy samana, tunnetaan kotona eri tyyppi kuin esimerkiksi työmaalla. Nämä kaksi kuvaa Atesta todistavat sen. Sotilas vaalii järjestystä ja valppautta, kotityyppi ei niinkään...

Sama tyyppi syyskuussa omassa huoneessaan.

Olen taas ollut tilanteessa, jossa leluni ovat telakalla korjaamista odottamassa. Se aiheuttaa sen, että minä olen istunut kirjahyllyn edessä kaihoisia katseita luoden ja kurnuttaen metsäkyyhkyn tapaan.

Heinäkuussa sain Karvisen kesäkissakseni. Aina muistutellaan, ettei saa ottaa kesäkissaa heivatakseen sen syksyn tullen. Meillä asia otetaan todesta, ja kissaa korjataan säännöllisesti. Alla näette Karvisen miltei täysissä voimissaan. Niin, silmäthän minun piti siltä tietysti ensin poistaa, mutta väri on raikas keltainen, ja raikas oli tuoksukin.

 Nykyisin Karvinen näyttää pikemminkin katuojassa rähjääntyneeltä rotalta. Ja haju on samaa luokkaa. Ja se taas tekee siitä minulle niin rakkaan ja vastustamattoman.

 Tässä kuvassa harjoitellaan mielen lujuutta. Voinette kuvitella, millaista pinnistelyä minulle on tällä tavalla poseeraaminen!

Kyllä minä vähän loukkaannuin, kun minusta yritetään välillä tehdä ihan pelleä. Pitäkää lelunne, ei kiinnosta enää. Hankkikaa itsellenne oikea sirkuskoira. 

Viikonloppuna Maisalla oli yökylässä ystävä. Kumpaisenakin viikonlopun aamuna hän myös kiirehti ratsastamaan. Niin kiire on viikonloppuaamuinakin, että peti jää herkästi petaamatta. Jos näin käy, minä luen sen oitis edukseni. Tiedän, ettei Maisa tykkää tästä, mutta mitäs tarjoaa mahdollisuuden. Huomatkaa peräpään tarkka asettelu, suoraa tyynylle. Siitäs saa, kun ei petaa!

Viikonloppuna emäntäni tekee niitä hommia, joihin ei arkisin aika riitä. Pari viikkoa sitten hän puhdisti suppilovahveroita, ja laittoi ne sängyn alle kuivumaan. Tuolloin kansi oli sieniä niin täynnä, ettei pohjaa juuri näkynyt. Veden haihduttua jäljelle jäi pieniä hippuja, jotka emäntäni jauhoi sienirouheeksi. Sitä voi myöhemmin löytyä monestakin ruoasta, eikä teinit tiedä mitää, hihhii. Toisaalta muistanette sanonnan helmistä ja sioista, tässä on kyllä samasta kyse.

Työkaveriltaan emäntäni sai taas satsin omenoita. Niinpä sitten elokuvaa katsoessaan hän perkasi niistä puhtaat palat talteen. Osasta tehtiin omenapiirakkaa, osa laitettiin pakkaseen ja illalla valmistetaan vielä karamellisoituja omenia. Simolla on siihen hyvä ohje. Hän on tehnyt sitä aiemmin päärynöistä.

Tästä valmiista omenapiirakasta emännälleni tuli mieleen hänen parikymmentä vuotta sitten kuollut Elma-mammansa. Mammalla oli koirana yorkshirenterrieri nimeltä Rekku. Rekun karva oli niin ohkaista ja kevyttä, että sitä leijaili ilmassa. Emäntäni muistaa hyvin, kuinka Rekun untuvaisia karvoja saattoi löytyä tällaisesta omenapiirakasta, jota mammakin teki. En voi ihan vannoa, etteikö tästäkin piirakasta voisi löytyä minun karvaani. Hih, olkaahan varovaisia.

Kyllä se totta on, että eläimestä näkyy jälkiä kotona. Karvojani on joka puolella: mustia karvoja valkoisissa, ja valkoisia karvoja tummissa tekstiileissä. Kun minut otettiin tähän taloon, minun tehtäväkseni annettiin tuoda taloon lisää rakkautta. Luulen, että olen onnistunut. Sen huomaa vaikkapa siitä, että silloin kun sain hengenahdistuskohtauksen, perheeni säikähti ihan kamalasti. Atte tiivisti sen sanoihin:"Ois se kyllä ihan kamalaa, jos Benille kävis jotain"! Nii-in, niin tärkeä voi olla lemmikki perheelleen.