Himmetä ei muisto saa

Helatorstaina Suomi hiljeni presidentti Koiviston hautajaisten ajaksi. Kymmenet tuhannet ihmiset kansoittivat pääkaupungin kadut ja Tuomiokirkon rappuset. Mukavuudenhaluinen emäntäni asettui sohvalle nenäliinan kanssa. Ja minä siihen kylkeen.

Emerituspiispa Huovinen piti erityisen koskettavan ja taidokkaasti laaditun puheen siunaustilaisuudessa. Puheen kantavana teemana oli Koiviston suuren kädet; tätä teemaa hän kuljetti taidokkaasti koko puheen läpi. Puhe teki emäntäni niin suuren vaikutuksen, että hän olisi halunnut Simon kuulevan sen, sillä Simo valmistautuu pitämään opiskelutovereiden puhetta koulunsa lakkiaisjuhlassa. Näin puheenpidon perinne kulkee suvussamme eteenpäin.

Puheessaan piispa Huovinen kuvaili työmiehen kädet, sormusta kihlatun sormeen pujottavat kädet, kädet jotka pitelivät vauvaa, lentopalloa lyövät kädet ja kädet, joihin Suomen kansan asiat uskottiin. Nyt noiden käsien työt olivat rauenneet, ja elämä siirtynyt Jumalan käsiin. Vaan niinhän se oli ollut koko ajan.

Surusaattueen edetessä kohti Hietaniemen hautausmaata kuvasi tv-kamera sen kulkua hetken aikaa kuin marsalkka Mannerheimin silmin. Tuntui kuin Marski olisi ajatelut: "Tule vaan joukkoomme, Mauno. Täällä edeltäjäsi jo ovatkin, paitsi Kyösti ja Per Evind. Saat lepopaikan Riston ja Urhon välistä."

Kirkossa laulettiin Veteraanin iltahuutoa. Tätä emäntäni on nyt hoilottanut koko viikon.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. Muistakaa, heille kallis ol´maa. Kertokaa lapsenlapsille lauluin. Himmetä ei muisto saa."

Tämä lapsenlapsille kertominen on kyllä vaativa tehtävä siksi, että siinä vaiheessa, kun perheessämme on lapsenlapsia, tuntuu sota-ajat tosi kaukaisilta ja melkein sadunkerronnalta. Miten kertoa heille asioista, joista ei itsekään ole paljoa kuullut. Tuntui, kuin sodasta puhuminen olisi ollut aiemmin jollain tapaa arveluttavaa. 

Sotilaistamme puhutaan sankareina, mutta nykyiset mummot ja papat muistavat, millaisessa kunnossa omat isät tulivat rintamalta, jos tulivat ollenkaan. Sota oli jättänyt vammansa heihin. Kun sotilaat sitten kotona lääkitsivät henkisiä vammojaan mm. alkoholilla, olivat kärsijinä nämä nykyiset mummot ja papat. Huh, on siinä ristiriitaa kertojalle kerrakseen.

No, nyt on Koivisto haudassa, ja on aika kääntää katseet tähän päivään. Ehkä on lopulta vain armollista, että elämä päättyy 93-vuotiaana vaiherikkaan elämän jälkeen.

Katseet kannattaa kääntää nyt luontoon. Loppukesän antimet siintävät jo emäntäni silmissä, kun mustikat ja kirsikat kukkivat nyt näin komeasti. Kunpa ei tulisi halla pilaamaan kukkia ja pölyttäjiä.

Voikukka isäntäni nurmikolla! Tästä voi seurata rikkakasviraivo.

Yksinäinen kirjopikarinlilja.

Alkamassa on kouluvuoden viimeinen viikko. Myöhässä olevat kielot ovat metsässä nupuillaan. Myös ensimmäinen pääsky on nähty, vaikka tiedetäänkin, ettei pääsky kesää tee. Kohta voi kuitenkin odottaa näkevänsä pääskyjen taidokasta kaartelua ja kirkuvaa ääntä, joka tosiaankin on kesän merkki. 

Matkalaukku laukaisee ahdistukseni

Kevään myötä koulunkäynti sekä tiivistyy että helpottuu. Koeviikko ja arvosanojen antaminen ovat toki paineista aikaa koululaisille, mutta muullekin tuntuu löytyvän sijaa.

Simon koulussa kevät toi mukanaan koulun sisäiset olympialaiset. Lajeina näissä kisoissa oli mm. humalajuoksu, korkean esteen yli hyppääminen kaverin olkapäiltä ja tulitikkurasian eteenpäin puskeminen lanteille kiinnitetyllä sukkahousulla, jonka sisällä oli appelsiini. Mainittakoon, että humala hankittiin pyörimällä, alaikäisiä kun ovat. Simo osoittautui varsin kilpailuhenkiseksi, siitä kertoi mustelma hänen selässään. Vaan niinhän se kuuluu olevan, että urheilu tuo mukanaan vammautumisia.

Minulla on varsin huonoa kerrottavaa ovenkarmirintamalta. Ovenpielien maalaamisen jälkeen minun henkinen tilani huononi jälleen, ja ahdistus purkautui ovenpieliin. En ole mitenkään ylpeä tästä, mutta onhan minun tunnustettava, sillä isäntäväkeni tulee manaamaan minua kullekin teistä erikseen. 

Kun olin pentu, ja hölmöilin, he uhkasivat tehdä minusta rukkaset. Minut pelasti tuolloin ainoastaan pieni kokoni, sillä kukaan ei hyödy yhdestä rukkasesta. Nyt tilanne on toisin, ja minä olen huolestunut kohtalostani.

Tämä on taas tilanne.

Työ- ja koulupäivän aikana eteisen lattialle ilmaantui aluksi kuin sahanpurua. Minulle hankittiin uusi, inspiroiva lelu ja maistuva luu sonnin sudin kera. Aamupalani laitettiin aktivointipalloon ja kongiin vielä lihapala.

Torstai-iltana emäntäni alkoi pakata laukkuja viikonloppumatkaa varten. Laukut herättivät minussa ahdistusta, ja nukuinkin koko seuraavan yön emäntäni pedin ja laukkujen vierellä vahtimassa. Aamulla en kuitenkaan pystynyt estämään ihmisten ja laukkujen lähtöä. En osannut ajatella, että kaksi heistä palaisi illalla, joten yritin jyrsiä reittini ulos ja päästä heidän peräänsä. Kun isäntäni kuvaili aiheuttamaani sotkua, hän käytti sahanpurun sijaan ilmaisua "halkokasa". Vaikenen häpeästä...

Ei rukkasiksi!

Lauantaina isännälleni tuli työkavereita vieraaksi. Kaiken aiheuttamani harmin jälkeen yritin keskittyä tuottamaan iloa, ja rikkomaan mahdollisimman vähän sukkahousuja hyppimiselläni. Minua kehuttiin ja ihasteltiin. Teimmepä isäntäni kanssa pienen tottelevaisuusesityksenkin juuston avulla. Loppuillasta käperryin erään vieraan polvitaipeeseen ja nostin lörppähuuleni hänen reidelleen. Ja niin työni oli tehty, onnistuin olemaan mallikas.

Sillä aikaa, kun isännälläni oli vieraita, emäntäni ja Maisa vierailivat Kesäkaupungissa. Emäntäni tapasi siellä kolme rakkainta ystävätärtään vuosien varrelta. Yhteen heistä emäntäni tutustui esikoulussa, toiseen yläkoulun urheilukilpailussa ja kolmanteen talouskoulussa. Ryhmälle on kertynyt yhteensä kymmenen lasta, kummeja ovat puolin ja toisin. Ystävyys on kantanut vuosien läpi, nämä naiset tietävät emännästäni kaiken, salaisuudet ja itkun aiheetkin. Yhdistävä piirre näillä naisilla on huumori, yhteisen puhelinrinkinsäkin he ovat nimenneet Karjalanpiirakoiksi.

Kaunis kevät Kesäkaupungissa teki emäntäni varsin onnelliseksi. Katse nousi väistämättä siniselle taivaalle. Siihen piirtyivät lentoneiden muodostamat viivat. Juuri Kesäkaupungin yllä lentokoneet kääntyvät taivaalla kuvitteellisesta risteyksestä lentääkseen Aasiaan. Vielä niidenkin yläpuolelta papat katselivat varmasti maallista menoa, ja myhäilivät tyytyväisinä elämän jatkumiselle. Ja sille, että Maisa ui hyhmeisessä Saimaassa! Voi tätä elämänmenoa!

Vilijonkka ja lapset

Tämän kevään ominaispiirre on, että säästä riittää aina puhumista. Tälläkin viikolla sää on käynyt kaikki Suomen vuodenajat läpi. Kelit ovat olleet niin huonot, että jopa meteorologi Pekka Poudan pokka petti. Varmasti kaikki ovat nähneet hänen hulvattoman nauruun repeämisensä tv:ssä tai netissä.

Näillä keleillä minä pysyn pedissä.

Lauantaina tasavaltaa kohtasi suru-uutinen, kun tieto presidentti Mauno Koiviston kuolemasta kiiri koteihin. Suomessa vallitsi suruliputus, ja jääkiekkomaajoukkuekin pelasi ottelunsa surunauha käsivarressaan.

Isäntäparini on elänyt lapsuuttaan silloin, kun Koivistosta tuli "uusi Kekkonen". Urho Kekkonen oli niin kauan presidenttinä, että koko instituution nimi oli lasten mielissä Kekkonen. Asiasta puhuttiin tyyliin:"Kuka on Ruotsin Kekkonen?" 

Silloin, kun ihminen on merkittävä persoona, lähtee hänestä herkästi liikkeelle myös sanontoja. Eivät nykylapset tietäisi, mistä tulee esimerkiksi ilmaus "tulee kuin Manulle illallinen". Ja tämä ei tietenkään liity Manu-pappaan, vaikka yhtä automaattisesti taisi hänenkin illallisensa tulla.

Euroviisut kokosivat kotoisen viisuraadin sohvalle lauantaina. Isäntäpari tykkää viisuista kovasti, ja onkin virittäytynyt viisutunnelmaan joka vuotiseen tapaan jo alkuvuodesta lähtien. 

Tammikuussa alkaa Ruotsin Melodifestivalen karsintoineen, sitten seuraa UMK, jossa valitaan Suomen edustaja. Viisufinaalin lähestyessä meillä katsellaan ennakkonäytöksiä ja kuullaan arvioita muiden maiden kappaleista sekä suomen- että ruotsinkielisillä kanavilla. 

Ei kiinnosta minua.

Tunnelma lässähti aavistuksen verran tiistaina, kun kouvolalainen kaksikko Norma John ei päässyt finaaliin saakka, vaikka lauloi kohtalokkaasti mustarastaasta. Isäntäparini suosikiksi nousi Portugalin esitys, jossa aneltiin tunteikkaasti rakastettua palaamaan takaisin. Myös muu Eurooppa tykkäsi, ja Portugal vei viisumestaruuden ensimmäistä kertaa.

Viisuherkut, ja minun välinpitämätön suhtautumiseni.

Emäntäni on kirjoittanut minun nimissäni tähän blogiin lähialueemme toistaitoisesta tikasta, joka nakuttaa metallista katulamppua nokallaan.  Blogini uskollinen lukija Päivi valaisi emäntääni, ettei kyse ole lainkaan siitä, että tikka olisi niin sanottu peräkammarin poika. Päinvastoin. 

Tikat ovat älykkäitä lintuja ja osaavat sopeutua elinympäristönsä muutoksiin. Niinpä tämä nimenomainen lintu onkin Mahti-Tikka, joka metallia nakuttaessaan viestittää kauas kantautuvalla ja kovalla äänellään olevansa koko kulmakunnan mahtavin tikkakoiras. Tulkaa siis kaikki tikkanaaraat ja vaikuttukaa tästä upeasta koiraasta! 

Samalla käytän puheenvuoron pahoitellakseni emäntäni tietämättömyyttä. Tässä saan minäkin hävetä, kun hän kirjoittaa minun nimissäni. Ettäs kehtaa, ottaisi asioista selvää.

Äitienpäivä valkeni kauniina. Tämä onkin juhlavuosi, sillä emäntäni on ollut äitinä nyt 20v. Elämä kolmen lapsen äitinä muuttaa muotoaan sitä mukaa, kun lapset tarpeineen kasvavat. Kodissamme on meneillään viimeinen kierros murrosikää, ja se on osoittautunut erityisen raskaaksi.

Niinpä emäntäni koki saaneensa maailman ihanimman äitienpäivälahjan, kun hänen kuopuksensa, mörökölli 13v, katsoi euroviisut äitinsä kyljessä ja oli koko äitienpäivän loistotuulella ja sosiaalinen. Kyllä tällä tunteella jaksaa varmasti lämmitellä pitkän aikaa. Ehkä äiti ei sittenkään ole niin myrkkyä, kun muutoin vaikuttaa,

Isäntäni mestariteos

Atte toi lahjaksi makukahvia, oi miten herttaista.

Muumien luoja, Tove Jansson, on kuvannut osuvasti erilaisia hahmoja kirjoissaan. Emäntäni on haaveillut olevansa kuin muumimamma, joka suhtautuu rauhallisesti ja kekseliäästi elämän eteen tuomiin tilanteisiin. Todellisuudessa hän on tunnistanut itsestään Vilijonkan, joka helmet kaulassaan kieltää lapsia laskemasta liukumäkeä, ettei housut vain likaantuisi ja rikkoontuisi.

Viljonkka ja hänen kolme lastaan, aivan kuin meillä.

Kevät on uuden alun aikaa. Meillä kotona on juuri nyt rauhallista, mutta muualla toki tapahtuu paljonkin. Terveiseni sinulle, joka toivut leikkauksesta, parantelet itseäsi vakavassa sairaudessa ja sinulle, joka vietät elämäsi kevättä.

Jälkien peittelyä ja yöelämää

Kevät tuntui alkaneen vapusta. Viikko jatkui ihanan lämpimänä, tosin isäntäparini seurasi kaunista keliä auton ikkunasta matkalla töihin. Iltavuoroissa ei näet paljon kevätkeleistä nautita. Rohkeimmat uskaltautuivat pihalle hihattomassa paidassa. Emäntäni myönnytys keväälle oli korvaläpistä luopuminen. Aikamoinen vilukissa.

Emäntäni naureskelee sille, että minä tutkin aurinkoisen paikan sopivuutta ilmaa nuuhkimalla. Hän väittää, ettei auringonsäteitä voi selvittää nuuskimalla. Kuitenkin hän on itse ilahtunut, kun ilmassa on kevään haju. Mikä lie sekin haju oikeasti on, ehkä mullan hajua. Auringonvalo houkuttelee esiin myös vaaroja, ja koirapuistomme edessä onkin havainnoitu käärme. Niinpä emme viikon aikana uskaltautuneet ulkoreitillämme metsään.

 Viikonlopuksi luvattiin seuraavan talven alkamista. Tai niin ainakin isäntäparini muotoili mielessään ennusteet sään kylmenemisestä. Kun sunnuntaina sitten kuitenkin paistoi, juotiin aamun toiset kahvimukilliset ulkona. Tosiasiassa tuuli oli viileä ja pilvet piilottivat auringon tuon tuostakin. Minä en viihtynyt ollenkaan, kökötin vain ja haaveilin sisälle pääsystä.

Jos saisin syödä mieleni mukaan, olisin yhtä paksu kuin varjoni.

Kesän odottajat pysyttelivät kuitenkin tiukasti pihalla, olihan aurinkorasvaakin näet laitettu. Viimein minun oli alettava syödä multaa, jotta huomio kiinnittyisi taas minuun. Sen seurauksena jouduin liian tiukkaan syleilyyn, ja niin lähdettiin sisälle.

Päästä irti!

Sisällä isäntäni alkoi peitellä ovenkarmeissa olevia jälkiä, jotka minä vuosi sitten ahdistuksessani tein. Parin viikon kuluttua isännälleni on tulossa työkavereita vieraaksi, ja koti oli saatava ehompaan kuntoon. Aikamoista sievistelyä, sanon minä. 

Kai se nyt jotenkin saa näkyä, että talossa on koira. No ainakaan sohvatyynyjen mustille ja valkoisille koirankarvoille ei imuri voi mitään. Ja vaikka voisikin, olen itse paikalla hyppimässä tulijoita vasten. Varokaa nylonsukat!

Tämä ovenkarmien maalaus tuntuu olevan sukuvika. Kun Eeva-mummin 50-vuotisjuhlat olivat tulossa, maalasi Manu-pappa heidän kotinsa ovenkarmit. Se oli vieraaksi tulleista mummin työkavereista niin hauska juttu, että he mainitsivat sen sankarille kirjoittamassaan laulussa: 

"Ehkä näemme, ovenpielet ne, jotka Manu maalatuksi sai!"

Tästä voitte huomata, että emäntäni on ollut oikea kestotuote tuossa suvussa, kun muistaa tuonkin. Isäntäparini yhteisen taipaleen alkamisesta on näet jo 30 vuotta. 

Kotimme on ollut hiljainen menneen viikon aikana, kun paikalla on ollut vain yksi lapsi, ja hänkin tiiviisti toimistossaan. Simo lähti espanjankurssinsa kanssa neljäksi päiväksi Barcelonaan. Hänen passinsa oli voimassa viimeisiä päiviään. Eikä kukaan tullimies laskisikaan nyky-Simoa tällä pikkupojan passilla poistumaan maasta. 

Simon lähdettyä matkaan, katsoi Maisa hetkensä koittaneen. Hän leiriytyi Simon huoneeseen, heitti pojan petivaatteet pois ja asettui taloksi. Tämä kaikki huipentui siihen, että lauantaiyönä 01.30 emäntäni kuuli Maisan nauraa kihertävän puhelimessa. Emäntäni laittoi tytölle kipakan viestin, ja niin tyttö alkoi tehdä iltatoimiaan. Puoli tuntia myöhemmin 02.00 huoneesta kuului edelleen juttelua. Silloin emäntäni tempaisi aamutakin päälleen, ja harppoi ääntä kohti raivoissaan. Minä seurasin tietysti juorunnälkäisenä hänen kintereillään. Niin loppui puhelu siltä yöltä kuin seinään, ja kaikki menivät sänkyihinsä. Raivostunut emäntäni sai odotella unta hyvän aikaa, niin kiihtynyt hän oli.

Tuliaisiksi tuli turróni, siitä meillä tykätään.

Jos alkava viikko osoittautuu luvatunkaltaiseksi, voimme hellitellä itseämme ajatuksesta keväällä tällä kuvalla, joka on takapihaltamme. Oih, kunpa lämpö vain jatkuisi!