Jälkien peittelyä ja yöelämää

Kevät tuntui alkaneen vapusta. Viikko jatkui ihanan lämpimänä, tosin isäntäparini seurasi kaunista keliä auton ikkunasta matkalla töihin. Iltavuoroissa ei näet paljon kevätkeleistä nautita. Rohkeimmat uskaltautuivat pihalle hihattomassa paidassa. Emäntäni myönnytys keväälle oli korvaläpistä luopuminen. Aikamoinen vilukissa.

Emäntäni naureskelee sille, että minä tutkin aurinkoisen paikan sopivuutta ilmaa nuuhkimalla. Hän väittää, ettei auringonsäteitä voi selvittää nuuskimalla. Kuitenkin hän on itse ilahtunut, kun ilmassa on kevään haju. Mikä lie sekin haju oikeasti on, ehkä mullan hajua. Auringonvalo houkuttelee esiin myös vaaroja, ja koirapuistomme edessä onkin havainnoitu käärme. Niinpä emme viikon aikana uskaltautuneet ulkoreitillämme metsään.

 Viikonlopuksi luvattiin seuraavan talven alkamista. Tai niin ainakin isäntäparini muotoili mielessään ennusteet sään kylmenemisestä. Kun sunnuntaina sitten kuitenkin paistoi, juotiin aamun toiset kahvimukilliset ulkona. Tosiasiassa tuuli oli viileä ja pilvet piilottivat auringon tuon tuostakin. Minä en viihtynyt ollenkaan, kökötin vain ja haaveilin sisälle pääsystä.

Jos saisin syödä mieleni mukaan, olisin yhtä paksu kuin varjoni.

Kesän odottajat pysyttelivät kuitenkin tiukasti pihalla, olihan aurinkorasvaakin näet laitettu. Viimein minun oli alettava syödä multaa, jotta huomio kiinnittyisi taas minuun. Sen seurauksena jouduin liian tiukkaan syleilyyn, ja niin lähdettiin sisälle.

Päästä irti!

Sisällä isäntäni alkoi peitellä ovenkarmeissa olevia jälkiä, jotka minä vuosi sitten ahdistuksessani tein. Parin viikon kuluttua isännälleni on tulossa työkavereita vieraaksi, ja koti oli saatava ehompaan kuntoon. Aikamoista sievistelyä, sanon minä. 

Kai se nyt jotenkin saa näkyä, että talossa on koira. No ainakaan sohvatyynyjen mustille ja valkoisille koirankarvoille ei imuri voi mitään. Ja vaikka voisikin, olen itse paikalla hyppimässä tulijoita vasten. Varokaa nylonsukat!

Tämä ovenkarmien maalaus tuntuu olevan sukuvika. Kun Eeva-mummin 50-vuotisjuhlat olivat tulossa, maalasi Manu-pappa heidän kotinsa ovenkarmit. Se oli vieraaksi tulleista mummin työkavereista niin hauska juttu, että he mainitsivat sen sankarille kirjoittamassaan laulussa: 

"Ehkä näemme, ovenpielet ne, jotka Manu maalatuksi sai!"

Tästä voitte huomata, että emäntäni on ollut oikea kestotuote tuossa suvussa, kun muistaa tuonkin. Isäntäparini yhteisen taipaleen alkamisesta on näet jo 30 vuotta. 

Kotimme on ollut hiljainen menneen viikon aikana, kun paikalla on ollut vain yksi lapsi, ja hänkin tiiviisti toimistossaan. Simo lähti espanjankurssinsa kanssa neljäksi päiväksi Barcelonaan. Hänen passinsa oli voimassa viimeisiä päiviään. Eikä kukaan tullimies laskisikaan nyky-Simoa tällä pikkupojan passilla poistumaan maasta. 

Simon lähdettyä matkaan, katsoi Maisa hetkensä koittaneen. Hän leiriytyi Simon huoneeseen, heitti pojan petivaatteet pois ja asettui taloksi. Tämä kaikki huipentui siihen, että lauantaiyönä 01.30 emäntäni kuuli Maisan nauraa kihertävän puhelimessa. Emäntäni laittoi tytölle kipakan viestin, ja niin tyttö alkoi tehdä iltatoimiaan. Puoli tuntia myöhemmin 02.00 huoneesta kuului edelleen juttelua. Silloin emäntäni tempaisi aamutakin päälleen, ja harppoi ääntä kohti raivoissaan. Minä seurasin tietysti juorunnälkäisenä hänen kintereillään. Niin loppui puhelu siltä yöltä kuin seinään, ja kaikki menivät sänkyihinsä. Raivostunut emäntäni sai odotella unta hyvän aikaa, niin kiihtynyt hän oli.

Tuliaisiksi tuli turróni, siitä meillä tykätään.

Jos alkava viikko osoittautuu luvatunkaltaiseksi, voimme hellitellä itseämme ajatuksesta keväällä tällä kuvalla, joka on takapihaltamme. Oih, kunpa lämpö vain jatkuisi!