Mansikoita ja yhdessäoloa

Kesäloma jatkui Kesäkaupungissa. Ilma ei suosinut auringonpalvojia, joten vietimme laatuaikaa toistemme kyljessä varmasti enemmin kuin talvella. Eikö se olekin yksi loman tarkoituksista?

Emäntäni ja Riitta-mummi lähtivät keräämään mansikoita edesmenneen Pumpuli-mamman kesäkotiin Jululle. Vettä ropisi niskaan ja monet marjoista olivat homehtuneita. Satunnaisen yllätyksen tarjosi nokkonen, johon pahaa-aavistamaton marjanpoimija työnsi kätensä. Lopputuloksena oli kuitenkin nelisen ämpäriä marjoja, silmäyksiä monien muistojen pihapiiriin ja kylän juorujen kuuleminen Ritva-emännän kahvipöydässä.

Julun aitta.

Mansikoitten kerääminen ei tietenkään ollut koko tarina. Mummin luona ne vielä perattiin, ja mummi jauhoi mansikat soossiksi ennen pakastamista. Siinä alkoi varmasti jo vilistä mansikat silmissä.

Mitä joutilaampaa ihmisillä on lomallaan, sitä hankalammaksi minun tilanteeni tulee. Minä niin arvostaisin rauhallista lepohetkeä auringon hetkellisesti pilkahtaessa, mutta erityisesti perheen nuorukaiset keksivät kaikenlaista minun pääni menoksi.

"Beni leikitään!"

Joo, on tosi hauskaa...

...no eikö tää jo riitä...

...hei, ihan oikeesti!

 Joutilas aika sai kaivamaan mummolan kaapeista menneitten vuosien viihdykkeitä. Emäntääni suututti, kun jälkipolvi oli tullut liian viisaaksi. Tässä kuvassa näkyvässä pelissä emäntäni voitti Simon vain, kun sai laittaa joka toisella vuorollaan kaksi nappulaa kerrallaan. Ja Simo oli tyytyväinen!

Sitten minä varmistin huomion oikean kohteen, minut.

Kun sade taukosi lähdimme kävelylle Kesäkaupungin satamaan. Vuosittainen hiekkalinnan näyttely oli minulta kielletty, mutta perhe otti sieltä muutamia kuvia kyllä. Miettikää, miten ihanaa olisi, jos pääsisin vapaasti temmeltämään taideteosten keskellä!

Meitä tuli vastaan ihanainen ranskanbuldoggityttö. Minä annoin kohteliaasti sen nuuskia tunnistetietoni peräpäästä. Sen jälkeen minä tietysti villiinnyin, eikä hyviä kuvia saatu. 

Satama osoittautui hyväksi paikaksi ottaa muotokuvia. Ja minä tungin tietysti kuvaan mukaan.

Viikon aikana saimme kuulla ikäviä uutisia uskollisen lukijani terveydentilasta. Tulee tunne, että Suvunkatua olisi parempi kutsua Surunkaduksi. Nyt kaikki kannustus päälle! Myös teille, jo toipuville!

Saimme niskaotteen kesäkeleistä vasta suunnatessamme kotiinpäin. Minulla oli oma petini takapenkillä keskellä, mutta siinä oli toivottoman kuuma. Niinpä hinasin itseni Maisan ja autonoven väliin, sillä ovi tuntui viileältä. Seuraavaa autoreissua varten emäntäni on jo ostanut pakastettavat kylmäkallet petini alle laitettavaksi.

Sukulaismatkailu väsytti meitä kaikkia. Vieraissa pedeissä nukkuminen ei kuulemma sovi keski-ikäisten selälle. Tästä johtuen nähtiin olohuoneen lattialla dramaattinen näky, kun autolla ajelusta uupunut isäntäni suoristi selkänsä keskelle kotia.

Minulla oli oma peti kaikissa yöpaikoissa mukana. Tarkoituksena on ollut totuttaa minut tähän hieman uudempaan petiini, jotten jatkossa enää nukkuisi suvun perintönojatuolissa, jonka olen aiemmin ottanut valtaistuimekseni. Jotten palaisi taas vanhoihin tapoihini, laittoi emäntäni penkin nojatuolille. No katsotaan, kuinka käy, kun he lopulta kuitenkin ottavat sen siitä pois...

Tässä minun on tarkoitus nukkua...

...ja tähän minä halajan

 Vaikka Riitta-mummin mansikat olivat nyt pakkasessa, meidän pakastimessa ei uusia mansikoita ollut. Vuosittain emäntäni ostaa ne aina samaiselta lähikauppiaalta, joka välittää muiden keräämiä marjoja. Tyylinä on, että kauppiaalle soitetaan aamulla, onko uusi mansikkasatsi jo saapunut.

Eräänä aamuna emäntäni aloitti tavanomaisen soittelun. Nuori kesämyyjä vastasi kerta toisensa jälkeen, ettei uutta mansikkalastia ole vielä tullut. Emäntäni jatkoi soittelua tunnin välein, kunnes iltapäivällä kahdeksannella soitolla kesämyyjä sanoi, että heille on tullut ajatus, ettei uutta mansikkalastia taida olla tänään tulossakaan! Tämä samainen ajatus emännällenikin oli ehtinyt näiden soittojen aikana tulla! Lopulta mansikat saatiin seuraavana päivänä.

Nyt, kun mansikat on tältä kesältä käsitelty, voinemme aloittaa muista maan antimista kouhkaamisen. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät, että seuraavana on vuorossa mm. mustikka hysteria, sienipaniikki ja kirsikkavoivottelu. Mustikat tuovat emännälleni hysteriaa, sillä ne eivät lopu; jossain niitä näkyy aina lisää. Sienistä tulee paniikkia, löytyykö niitä ollenkaan, ja kirsikoita voivotellaan, tuleeko niitä lainkaan vai jopa liikaa. Muutama kirsikka onkin jo punertumassa. Samoin on lähty paksu harakka hyppimässä kypsyvän kirsikan kimppuun. Tästä alkaneekin seuraava aihe: harakkavaino.

Tallinna, Tupolev ja Kesäkaupungin rauha

Ensimmäinen yhteinen lomaviikko alkoi leppoisissa merkeissä. Aamupalat syötiin pihalla, ja kesä näytti parhaat kasvonsa.

Simo piipahti kaverinsa kanssa Tallinnassa päiväseltään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku perheen lapsista on ilman vanhempia ulkomailla. Ehkä Tallinna olikin turvallisin mahdollinen kohde aloittaa itsenäinen ulkomaanmatkailu.

Kuulin isäntäparini puhuvan myös matkasta Tallinnaan, joten minun oli alettava reagoimaan. Minä aloitin kunnon ripulitaudin, jotta he jäisivät kotiin. Vielä matkaa edeltävänä yönä pyysin keskellä yötä ulos, ja kannatikin lähteä (arvaatte kyllä). Ja vielä juuri ennen isäntäparini bussin lähtöä minä pyysin puskan juureen, ja kuin painottaakseni matkan huonoa ajankohtaa omalta kannaltani, oksensin jalkakäytävälle ripuloinnin lisäksi. 

Millään minun reagoinnillani ei ollut mitään vaikutusta heidän matkasuunnitelmiinsa, ja he jättivät minut Simon huomaan ohjeitten kera.

Jo matkan alussa Helsingissä he yllättivät kuvassa näkyvän kadullepissijän. Ei ihme, että hän näyttää niin hämmästyneeltä: kai tuollainen antaa aika ala-arvoisen kuvan ihmisestä. Kadulle pissiminen on koirien yksinoikeus.

Perillä Tallinnassa oli kierrelty alennusmyynneillä sekä kaikki tyypillisimmät turistipaikat. Isäntäväkeni ei tarvinnutkaan lähteä kauas tunteakseen olevansa maailmalla, sillä espanjan ja italian polotusta kuului kaikkialta, kun turistiryhmät etenivät kovaäänisten johtajiensa ohjaamina. 

Isäntäväkeni ihasteli, kuinka yhtenäistä senioriväki tuntui olevan kaikkialla: lämpimät vaatteet (toppatakit eurooppalaisilla heinäkuussa), mukavat kengät ja ryhmänsisäinen kohellus (isosta laumasta vain pari kuunteli kovaäänistä johtajaansa).

Lounaalla isäntäparini kävi erityisen tasokkaassa ravintolassa, jolla oli kuuluisan säveltäjän nimi. Palvelu oli ylitsevuotavaa, erityisesti tavattoman suuren juomarahan jälkeen. Isäntäni hämmästeli itsekin antamaansa suurta tippiä, mutta kyllä se vaan voiteli tarjoilijaa.

Lounaan aluksi leipää ja levitteitä, olkaa hyvä.

Hienossa ravintolassa voi tulee tietysti muotoiltuna.

Ravintola oli niin hieno, että emäntäni oli vessareissulla otettava muutama kuva sisätiloista. Lounas nautittiin nimittäin ylellisellä sisäpihalla.

Joutseniksi taitellut lautasliinat, huomatkaa yksi musta joutsen.

Sitten eteiseen ilmaantui minun matkareppuni. Sinne oli pakattuna ruokaa viikoksi, muutamia lääkkeitä ja pari uutta lelua. Petini meinasi unohtua kyydistä, mutta viimehetkellä se kuitenkin muistettiin.

Ajoimme ensin Hämeenlinnan ja Pälkäneen ohi Orivedelle ja aina Eräjärvelle saakka. Siellä Maisa oli ollut Ponimaassa leirillä melkein viikon. 

Pitkän matkan päätteeksi isäntäni laski minut ja emäntäni kyydistä kulkemaan loppumatka jalan, jotta minä voisin asioida tienvarressa. Kuulin emäntäni jupisevan, että oli liian kylmää kulkea hameessa. Toden totta, mittari näyttikin 13*, ja taivaalta vihmoi vettä. Minä olin niin hermostunut, etten millään keskittynyt asiointiin.

Sitten minä huomasin laitumella, tien vieressä, valtavan kokoisia eläimiä, ja laitoin kaikki neljä jarruani päälle. Olivat kuulemma hevosia. Hirviöiksi minä niitä kutsuisin. Nostin selkärankani päällä kasvavat karvat harjanteeksi, köyristin selkäni kuin kissa, ja aloin murista ja haukkua.

Hevoset kiinnostuivat minusta ja tulivat neljän hevosen voimin hämmästelemään minua hörökorvin. Tämä ei ollenkaan auttanut etenemistämme. Emäntäni veti minua kaikin voimin eteenpäin, sateenvarjo toisessa kädessä ja raikkaan kesäsateen vihmoessa hänen kesäisen paljaita kinttujaan.

Sitten pääsimme autoon sisään, ja minä saatoin alkaa rauhoittua. Seurasin auton ikkunasta monenmoisia eläinten ja ihmisten ääniä. Oliko tämä se Nooan arkki? 

Ajettuamme miltei kokonaisen työpäivän ajan eteläisen Suomen halki, pääsimme viimein perille Kesäkaupunkiin. Siellä vallitsi rauha.

Rauhan ja levon tavoittelu tarttui kaikkiin perheenjäseniimme. Makaavia ihmisiä alkoi löytyä sieltä ja täältä. 

Älkää antako kuvailemani rauhan tehdä teille väärää käsitystä tästä kaupungista. Rauhan rikkoi taivaalta kuulunut aivan valtava jylinä, joka lähti naapurimaan presidentti Putinin Tupolev-lentokoneesta. Hänen väkensä kävi tutustumassa kenttään ennen seuraavalla viikolla tapahtuvaa herra Putinin laskeutumista samaiselle kentälle. Asiasta ei juuri puhuttu edes paikallisessa lehdessä, sillä kaikki on huippusalaista.

Kesäkaupungissa tapahtui vielä minun ensinäyttäytymiseni baarissa. Olin näet isäntäparini mukana Prinsessa Armaadan kannella viinilasillisen ajan. Siellä minä istui ihan puudelina heidän sylissään, katselin ohikulkevia koiria ja haistelin makkaranhajua.

Minun rotuni herättää kyllä huomiota. Pelkästään yhden päivän aikana, pysäytti kaksi erillistä ihmistä emäntäni ja minut ja halusi jutella, kuinka heidänkin sukulaisella on samanrotuisia koiria.

Sunnuntaina paistattelimme päivää Eeva-mummin parvekkeella. Mummi tarjosi herkullista mansikkakakkua. Minulle tämä jäi tosin vain kuulopuheeksi, sillä minä en saanut murustakaan. Olin jo tottunut Riitta-mummin luona, että kerjääminen kannattaa aina. Ei Riitta-mummi kokonaan pystynyt kosteita ja pyöreitä silmiäni vastustamaan...

Hulluinta kuitenkin oli, kun Simo lähti Jasmin-serkun kanssa ostamaan limonaadia: nimittäin häneltä kysyttiin paperit! Kaikkea se Putinin tuloon valmistautuminen täkäläisissä teettää!

Kaikki yhdessä

Tämän blogin moraali on löystymään päin. Jo toista kertaa peräkkäin uusi kirjoitus ilmaantuu vasta maanantaina. Haluan painottaa, ettei kyse ole minusta, vaan vetelästä sihteeristä, emännästäni. Pahoittelen uskollisia lukijoitani koko toimituskunnan ( siis meidän molempien ) puolesta.

Emäntäni viimeisen työviikon aikana isäntäni oli jo lomalla. Hän ja Simo ottivat heti alkuviikosta äkkilähdön Hankoon päiväreissulle. Hanko kuuluukin olevan upea kesäkaupunki. Näin postikortinomaisia kuvia katselimme illalla sohvalla.

Kun nuupahtaviin ostoruusuihin lisää oman pihan antimia, saa muhkean kimpun.

Merimiehen olkapäällä on papukaija, isäntäni olkapäälle istahti bostoni.

Puolustusvoimat ovat selvästi saaneet vihiä, että Simo täyttää joulun alla 18v. Meille on taas alkanut tulla lehtiä, joissa on maanpuolustuksellinen ote.

Peheeseemme on viimeviikolla saapunut kaksi uutta passia. Näin Suomi 100 -vuonna ne ovatkin erityisen koristeellisia. Kullakin sivulla on taustana jokin kansallismaisema. Passin sivut huipentuvat joutseniin ja otteeseen Eino Leinon runosta Lapin kesä. Olihan se Eino Leinon käsialaa?

"Oi oppi ottakaa te joutsenista, ne lähtee syksyisin, palaa keväisin"

Jotkin murrosiässä esiintyvät asiat näyttävät kulkevan yli sukupolvien. Maisan korvaan oli ilmestynyt uusi korvakoru aiemman rinnalle. Sen hän oli tehnyt itse korvakorun kannalla painaen. Isäntäväkeni ihmetteli tätä, sillä he eivät olleet erityisesti kieltäneet uutta reikää korvalehdessä. Kunpa se nyt ei tulehtuisi...

Aikanaan emäntäni teki saman liikkeen. Hän oli kinunnut vanhemmiltaan toista reikää korvalehteen ajan tyylin mukaan. Kun lupaa ei tullut, ilmaantui uusi reikä hänen vanhempiensa lauantaisen saunavuoron aikana hakaneulalla tehden...

Kun emäntäni loma alkoi viimein, oli kotona hetken aikaa neljä lomalaista minun lisäkseni. Se tarkoittaa, että kaappeihin piilotetaan juonikkaasti sellaista, mitä ahnaat makeannälkäiset suut eivät löydä. Niinpä vaatekaapista voi aivan hyvin löytyä keksipaketti turvaamaan aamukahvin makean palan. Onneksi teinimme eivät lue kirjoituksiani...

Lauantai oli niin upea päivä sään puolesta, kuin vain emäntäni lomanalkuun odottaa saattaa. Lähdimme isäntäparini ja Maisan kanssa Kivenlahden rantaan kesästä nauttimaan.

Venesatamassa löytyi veneiden veteenlaskupaikka, jossa minua yritettiin saada uimaan. En ole varsinaisesti mikään vesikoira, mutta kyllä minutkin saa höynäytettyä veteen.

Isäntäni on ostanut meille aurinkokennolla toimivat pihavalot kuolemassa olevaan syreeniin. Illat ovat jo sen verran pimentyneet, että lamppujen valo näkyy näin. Uuu, miten tunnelmallista.

Sunnuntaina minä jäin kotiin, kun isäntäparini lähti viemaan Maisaa ja ystäväänsä Kaislaa ponileirille Orivedelle Tampereen tietämille. Matkalla vastaan tuli monenlaista maalaisromantiikkaa.

Ponimaa on kyläkoulusta kodiksi ja elämysmaaksi muutettu elämyspiha Pirkanmaalla. Se on 1930-luvulla rakennettu ja 50-luvulla laajennettu lähes tuhannen neliön rakennus. Aiemman koulun jumppasalissa on kerrossänkyjen armeija, jonne Maisa ystävineen kiiruhti varaamaan parhaat paikat.

Ponimaan omistajat Terhi ja Jartsa asuvat itse samassa talossa, ja hoidettavanaan heillä on mitä kirjavin pihapiiri ja eläinkunta.
Värien ja tavaroiden kylläisyys saa emäntäni edesmennen Elma-mammankin näyttämään minimalistilta, jollaiseksi häntä ei mitenkään voinut aikanaan kutsua.

Ponimaan pihapiirissä kävellessä törmää vapaana olevin elämiin siellä ja täällä. Matkalla vastaan tulevat aasit, kiharakarvaiset possut ja koirat, kaikki vapaana kulkemassa.

Omissa häkeissään tai pilttuissa ovat taas alpakat, kalkkunat, viiriäiset, koiranpennut ja tietysti ponit. Ei ihme, että Maisa viihtyy täällä. Tämä paikka on omiaan kaupunkilaispimuille!

Huh, mikä eläimien sekamelska! Haemme Maisa mukaamme torstaina ja suuntaamme Kesäkaupunkiin. Saas nähdä, onko hän enää tuntevinaankaan minua. Tämä huolestuttaa minua aika lailla.