Huh hellettä!

Isäntäväkeni on viettänyt kesälomaansa odottaen, milloin lämpöaalto saapuu Suomeen. No tällä viikolla se saapui.

Lämpömittari nousi yhä vain korkeammalle maan vetovoimaa uhmaten. Lopulta jo aamukahvin aikaan etupihallamme oli tolkuttoman kuuma. Istäntäparini levitti iholleen suojakerrointa 30 ja 50, mutta minun oli tyytyminen jättipoimulehden varjoon. Minä olin varsinainen ramppaaja: halusin olla siellä, missä isäntäparinikin oli, mutta ulkona oli auttamattomasti liian kuuma. Olin menossa sisälle ja sitten taas heti ulos. Ulkona kuljin auringosta varjoon.

Isäntäni teki vaimolleen ja itselleen virkistävää juomaa, jota hän kutsui sangriaksi. Siihen laitettiin punaviiniä, sitruunalimsaa, sokeria ja konjakkia. Jos elelehtimiseen on uskominen, niin se oli erityisen hyvää.

Minun sangriani oli varsin paljon laihempaa. Tässä talossa ollaan jatkuvasti huolestuneita liian vähäisestä juomisestani. Vaan Simopa keksi, että laitettaisiin koiran vesikuppiin jääpaloja. Ja totta olikin, että niitä metsästäessä tulin juoneeksi paljon enemmän vettä kuin olin alunperin suunnitellut. Aika juonikas nuorimies tuo Simo.

Niin haluttua kuin kuumuus tuntuikin ihmisten parissa olevan, kaipasivat hekin siihen kuitenkin liennytystä. Toukokuussa emäntäni oli ollut työpaikallaan vastaanottamassa vieraita Japanista Urayasun kaupungista. Japanissa nimittäin neuvola kuuluu olevan pop. Tuliaisiksi hän sai mm. kaupunginjohtajan tyttären tekemän viuhkan. Tämä kuuma keli rohkaisi emäntääni avaamaan kauniin paketin, joka oli kääritty kaupunginjohtajan tyttären käsinmaalaamaan paperiin. Viuhkan puput ja sammakot me tunnistimme, mutta käärepaperin kirjailun viesti jäi lopultakin meille epäselväksi. Paketti oli minusta kiinnostava, mutta se haisi aikalailla Japanille. Se taas oli epäilyttävää.

Kuuma keli sai isännästäni kuoriutumaan esiin kokin välimerelliseen tyyliin. Hän loihti vaimolleen tapas-illallisen, joka tarjoiltiin helteisellä parvekkeella. Minustakin se tuoksui valtavan herkulliselta. Minä olen kuitenkin eräällä tapaa ehdonalaisessa viimeviikon mahavaivoistani johtuen, joten sain vain jäädä nuolemaan näppejäni, sananmukaisesti.

No joo joo, ei tästä nyt enempää. Niin lähelle ei pitäisi mennä, etten minä ja leluni mahdu siihen väliin!

Pihaamme kohtasi myös ihana yllätys, nimittäin siili! Viime kesänä pihallamme oli myös siili, mutta perheeni liiallinen innokkuus karkotti sen pois. Tällä kertaa emäntäni oli puoliltapäivin kastelemassa takapihan kasveja, kun puskasta alkoi kuulua erityistä kahinaa. Emäntäni jäi paikalleen kuuntelemaan, mistä oli kyse. Ja niin vain esiin lyllersi noin 20cm pituinen siili, joka teki pienen kierroksen nurmikolla ja pujahti puskan suojaan.  Mikä ihana luonto-sertifikaatti pihallemme! 

Emännälleni tuli heti mieleen lastenlaulu 70-luvulta, jossa sanottiin:

"Muttisen Musti, haukkui vimmatusti,
pientä sievää siiliä, joka maistoi viiliä".

Ja Simon muistoista tuli esiin tällainen:
"Simo-siili, Simo-siili,
jonka suurta herkkua on viili".

Emäntäni googletti asiaa, ja sai huomata, että siilille kannattaisi tarjota lähinnä kissanruokaa. Meiltä ei tietystikään sellaista löydy. Ja tämä viili-asia on urbaani legenda, sillä siilit ovat kuulemma laktoosi-intolerantikkoja. Ja kyllähän olisikin liikaa, että meillä olisi puskassa piereskelevä siili, kun sohvalla jo on piereskelevä koira! Niinpä emäntäni laittoi siilille vain vettä kuppiin. Sitäpaitsi hän luki myös, ettei siilejä pidä ruokkia keskikesällä. Silloin ne saattavat lihoa tarpeettomasti, eivätkä sen vuoksi pääse syksyllä tarpeeksi tiiviille kerälle, joka on talvehtimisen edellytys. No se nyt olisi jo ihan liikaa, ylipainoinen siili, joka ei paksun vatsansa vuoksi pääse edes kerälle!

Vesibaari odottaa siiliä.

Simo oli edellisen viikon ajan kesätyössään isosena rippileirillä. Onnellinen oli se päivä, kun hän viimein tuli kotiin. Minä menin onnesta sekaisin, kun sain tutun ja hikisen pojan takaisin. Tämän jälkeen en halunnut enää jättää häntä silmistäni. Ja jos en saanut häneen silmäkontaktia, niin ainakin pidin hänen peräpäätään silmällä, sananmukaisesti.

 Lauantaina Simo valmistautui ensimmäiseen konfirmaatioon, jossa hän kantoi ristiä ristikulkueessa, kantoi kolehtia ja siunasi pappien kanssa rippilapsia. Sinne piti mennä pyhäpuvussa. Minä en saanut tulla lähellekään, ettei minun harvoja valkoisia karvojani vain osuisi hänen pukuunsa. Siinäpä meillä vasta herra hieno herra! Minusta tämä oli tarpeetonta ja tympeää.

Emäntäni pyysi päästä seuraamaan tätä kofirmaatiota, muttei saanut Simolta lupaa siihen. Simo sanoi, että se olisi liian kuumottavaa. Ajatella; häntä ei jännittänyt pappi eikä se, jonka ristiä hän kantoi, vaan oma äiti. Emäntäni mahtaa olla aikamoinen ankeuttaja, kuten lapset vanhempiaan meillä kutsuvat. Ankeuttaja on hahmo Harry Potter-kirjoista. Hän on se, joka imee sielun ihmisestä!

Lauantaina tuli Karjasta surullinen uutinen: lasten Manu-pappa oli sairaalassa tavattoman huonossa kunnossa. Isäntäni pakkasi laukkunsa, ja lähti matkaan vanhempiensa luo junalla. Minä lähdin saattamaan häntä paikallisjunalle emäntäni kanssa. Hämmästyin valtavasti, kun en saanut mennä hänen perässään. Rimpuilin ja sudin talutushihnassani. Juna lähti, ja vei isäntäni mukanaan. Jäin pöyristyneenä ihmettelemään. Jäljelle jäi hänen tuoksunsa, pian senkin vei tuuli. Niinkö rakkaalle papallekin nyt käy, minä mietin huolestuneena. Viekö hänetkin juna tai tuuli?

Rippikoululaiset ja isoset kantavat kädessään rukoushelmiä, joista kukin sisältää tietyn rukouksen. Iso valkea helmi on Ylösnousemuksen helmi. Sen sanoma on: 
"Sinä muutat suruni iloksi".