Ovenkarmeja ja kirkkososeita

Terveiset meidän kotoamme. Viikko on vierähtänyt sitten viime kuulumisten. Minun viikkoni on sisältänyt yksinäisiä hetkiä kotona ihmisten ollessa päivämenoissaan. Kaipuu on hetkittäin kasvanut ahdistukseksi, joka helpottuu ainoastaan saadessaan purkautua hampaitteni kautta. Ikävä kyllä, kohteena on ollut jo aiemmin kohteena ollut eteisen ovenkarmi. Isätäntäväkeni on ymmällään, ja etikkaa on virrannut. 

Muistattehan vielä yläkuvassa olevan alokkaan?  Häntä ei ole tänä viikonloppuna näkynyt kotilomalla. Emäntäni sai häneltä viestin, että komppania oli viettänyt yön ulkosalla teltassa. Alokas ilmoitti nyrpeänä saadun unen määräksi 0h, eli ei ollenkaan. Hyvin mahtoi nukuttaa seuraavana yönä kuvan punkassa. Mielialaa kasarmilla laski myös se, että vapaa-aika sotilaskodissa oli vaarassa peruuntua. Syy tähän: joku oli nojannut pöytään! Kaikille on viimeistään nyt selvinnyt, että armeijassa ei nojailla.

Joulukuu 2014

Minä olen tunnetusti kova kuluttamaan leluja. Jatkuvasti jotain entistä leluani ollaan heittämässä roskiin. Kuitenkin vuosi sitten jouluna saamani narupallo on selviytynyt kuin ihmeen kaupalla tähän vuoteen. Tämä on ollut minulle haasteena kuin Rubikin kuutio ihmisille. Mutta katsokaa, nyt sekin on lopulta selvitetty!

Tammikuu 2016

Olarin seurakunnasta kävi kutsu, että kaikki viimevuonna kastetut lähijoukkoineen olivat tervetulleita osallistuman kirkkomuskariin. Se oli pienokaisille suunnattu yhdistelmä kirkonmenoja ja seurakunnan kerhoissa laulettuja lauluja. Tiedättehän, "Jumalan kämmenellä" ja sen sellaisia.

Kun kutsu käy, että kirkkoon mennään, on kummin lähdettävä liukkaasti liikkeelle. Niinpä emäntäni lähti kirkkoon kummityttönsä, tämän isosiskon ja heidän äitinsä kanssa. Eve 5kk jaksoi kirkkohetken hyvin. Hän kävi kumminsa ja isosiskonsa kanssa alttarilla kastepappinsa siunattavana, ja kaikki saivat tuohus-kynttilän kotiinviemisiksi. Kirkkohetken jälkeen osallistujia kutsuttiin kirkkososeille, vauvoista kun oli kysymys! Tämä oli emäntäni mielestä varsin osuvaa.

Kirkkososeiden jatkot, varsinaiset kirkkokahvit tarjottiin kummitytön perheen kotona. Isäntäni sai kummityttönsä syliin sillä seurauksella, että vauva säikähti ja parahti itkuun. Vauvan isä totesikin, että tätä kummia tarjoillaan pieninä annoksina.

Perheen koira Bono sen sijaan suhtautui isäntääni varauksettomammin. He saivat hyvät leikit aikaiseksi keskenään, vaikka Bonokin on jo yhden sortin harmaaparta, sentään pian 10v.

Perheeseeni on aikanaan saatu paketti koiranruokaa, jota mainostaa minun "amerikanserkkuni". Minulle on annettu maistiaisia tuosta nimikkomuonasta, mutta minusta se on ihan kauheaa. Tämä yllätti isäntäväkeni, sillä olen ollut aina varsin avarakatseinen, mitä syötävään tulee. Tätä ruokaa en kuitenkaan suostu nielemään. Sylkäisen sen pois suustani ja olen kierinyt sylkäistyn naksun päällä. Näin ollen oli kohtuullista, että lähetin paketin Bonolle, josko hänellä olisi käyttöä sille. Ja kyllä hän sen hyväksyikin.

Amerikanserkkuni mainostaa nimikkoruokaamme.

Minä sain kiitokseksi Bonolta puruluun, jonka söin yhdeltä istumalta muutaman sentin mittaiseksi. Sen huomattuaan isäntäni takavarikoi sen minulta. Olisi pitänyt piilottaa sekin jonnekin.

Niin alkaa taas arkiviikko. Simo tulee onneksi aikaisin koulusta kotiin, kun hänellä on koeviikko meneillään. Nyt hän lukee filosofiankokeeseen. Mitenköhän viisas mies hänestäkin vielä tulee? Maisalla on maanantaina biologiankokeet, mutta kirjat jäivät koululle. Emäntäni huokailee pureskelluille ovenkarmeille ja unohtuneille koekirjoille. Samalla hän miettii esikoistaan, joka viettää seuraavan viikon teltassa Kiikalan alokasleirillä. Voi noita ihmisten huolia.

Merkkejä lumessa eli eläinmaailman WhatsApp

Viimeviikolla kerroin teille, kuinka läheisriippuvaisuus ilmenee minulla ikävällä tavalla. Olin yrittänyt raapia ulko-ovea auki viimeisen kotoa lähteneen ihmisen jälkeen. Etikkaa vuodatettiin ja minua toruttiin, mutta tuskaani se ei laannuttanut. Näkemykseni tehostamiseksi minun oli menneellä viikolla otettava myös kulmahampaat käyttöön. Nyt ovenkarmi on sekä raavittu että jyrsitty, ikävä kyllä. Talossa on meuhkattu, miten koti näyttää laitakaupungin vuokrakämpältä ja kuinka minusta pitäisi tehdä rukkaset. Minusta tuo kaikki tunteenpurkaus on ihan tarpeetonta. En tarkoita mitään pahaa, puran vain ahdistustani. Enkä ymmärrä siitä vuodatuksesta mitään.

Lunta on nyt reilusti, ja lisää tulee koko ajan. Lämpötilan kohotessa lähelle nollaa, ulos jätetyt hajut tuntuvat moninkertaistuvan nuoskaantuvassa lumessa. Ihmissilmin katsottuna koiranpissa on likaa puhtaalla lumella. Meille koirille se on kuitenkin kuin ilmoitustaulu, johon kukin karvakuono saa jättää oman mielipiteensä. Niinpä sitten seuraava tulija voi jättää oman mielipiteensä edellisen viestin päälle.

 
Oikeasti tuo ilmoitustaulu-juttu on ihan edellisen vuosituhannen asia. Me koiratkin kun nykyaikaistumme. Ehkä te ihmisetkin voisitte ajatella keltaisten tippojen lumessa olevan kuin pienten iloisten hymiöitten helminauha! Näin ollen tekin voisitte iloita ajatellessanne, miten mukavia viestejä koirat jättävät toisilleen.

"Rakkaudella sinun, Beni"

                               
Koirien hajuviestintä on nyt entistä ajankohtaisempaa. Muistanette, miten emäntä hermostui minuun, kun kävelyreissut eivät tuntuneet edistyvän pakkasessa. Hän sanoi, etteivät tyttöpissit eli kiimaisten narttujen viestit olleet minua varten. Minä olen miettinyt asiaa, ja tullut siihen tulokseen, ettei minunkaan haaveitani saisi noin vain romuttaa. Kun nyt siis näen kadunlaidassa maassa pyöreän tyttöpissin, lirautan tarkasti sen päälle oman viestini. Jos sen kääntäisi ihmisten kirjoitukselle, siinä lukisi:

      "Liikun samoilla kulmilla, herätät kiinnostukseni muru.
       Rakkaudella sinun, Beni"



                                      

Tosiasiassa kaduilla liikkuu monia muitakin varteenotettavia sulhasia kuin minä. Narttujen juoksuaika herättää kaipuun kaikkien meidän leikkaamattomien urosten sydämissä. Kilpailu narttujen suosiosta on armotonta. Lumipenkan kyljestä löydän toisten urosten viestejä. Samalla tavalla itsekin nostan koipeni korkealle ja kirjoitan penkkaan viestin keltaisilla pisaroilla. Jos oikein tarkkaan katsoo, en jätäkään sinne hymiöitä. Minun viestissäni on uhkaavia naamoja muille uroksille. Minä en kuitenkaan ole mikään moukka, joten ei näissä pisaroissa sanota: "Haista hitto, senkin hurtta!".
Minun viestini on hillitty ja hallittu:

"Arvon kilpailijani,
ota huomioon, että kilpailen samoista nartuista kanssasi.
Kunnioittavasti ilmoittaen, Beni"

Läheisriippuvaisuutta ilmassa

Aloitan tämän kirjoituksen rehellisesti. Minulla on tunnustus: olen Beni, läheisriippuvainen. Jos tuntisin järjestömaailmaan tarkemmin perustaisin yhdistyksen, jonka nimeksi tulisi ALL, anonyymit läheisriippuvaiset lemmikit. 

Sen jälkeen, kun Aten kesätyöt loppuivat marraskuun alussa, ei minun ole tarvinnut olla pitkiä aikoja yksin. Siinä mielessä olen lellikki ja mammanpoika. Tähän tilanteeseen on ollut helpo tottua. Aina on ollut jokin lämmin ihminen, jonka kylkeen käpertyä. 

Nykyisin, kun Maisa lähtee bussille 8.30 alkaa talossa sietämätön hiljaisuus ja yksinäisyys. Olen kyllä hyvä nukkumaan, mutta yksin nukkuminen on ankeaa. Öisin olen käynyt varmistelemassa useaan kertaan, että isäntäväkeni varmasti on paikoillaan omissa pedeissään. Kynnet parkettia vasten rapsuen kuljen olohuoneen ja makuuhuoneen väliä ja asetun aina hetkeksi nukkujien sängynviereisille matoille nukkumaan.

Päivisin tilanne on ylitsepääsemätön: olen totaalisen yksin. Olen yrittänyt päästä juoksemaan ovesta lähteneiden mukaan, mutta ovi ei aukea. Olen yrittänyt kaaputtaa ovenpientä kynsilläni, mutta ovi pysyy lukittuna. Ajattelin, ettei kukaan saisi tietää tästä, mutta perhe huomasi naarmut ovenkarmissa. Siitä syntyi mekkala, ja etikkapullo kaivettiin taas esiin. Emäntäni tiputteli ruiskusta etikkatippoja valumaan vanana alaspäin, jotta inha haju tarttuisi ovenkarmiin ja siten karkottaisi minut. Nähtäväksi jää, miten hyvin tuo haju minua hillitsee.

Tunnustan

Perjantai oli emäntäni työssä erikoinen päivä. Silloin ei mentykään työpaikalle, vaan kehittämään uuden rakenteilla olevan neuvolan toimintaa. Mukaan oli kutsuttu myös uskollisia asiakkaita, jotka käyttävät palveluita säännöllisesti. 

Syli + kummi =sylikummi

Joukosta löytyi näin hurmaava tyttönen. Enimmäkseen hän antoi äitinsä hoitaa keskusteluun osallistumisen, mutta kyllä hänenkin ääntään kuului välillä. Tunnettua on, että vauvojen kuorossa on usein esilaulaja, joka yllyttää koko porukan mukaan äänenkäyttöön. Tätä vauvojen puheenvuoroa kesti vain tovin, sitten puhetta jatkoivat aikuiset.

Eve 4kk, neuvolatyönkehittäjä ja perhevalmennuksessa vierailija

Illalla alokas tuli ensimmäiselle viikonloppuvapaalleen. Minua on vaikea nähdä kuvista, sillä olin niin innokas, ettei kamera saanut minua vangittua.

Ensimmäiselle vapaalleen alokas oli toivonut pizzataksin tuotoksia, ja sai haluamansa. Armeijan ruoissa kuuluu olevan se vika, että lihaa niistä on vaikea löytää. Näin Atellekin on käynyt selväksi, mitä tarkoittaa, että keitossa on "sattumia".

Paikallislehdessämme oli ilmoitus, että vastaanottokeskuksessa tarvitaan lämpimiä vaatteita. Tämä sai emäntäni vaatimaan inventaariota kolmen mieshenkilön kaapissa ja varastossa. Niinpä saaliiksi saatiin muutama kassillinen tavaraa, jotka emäntäni veti pulkassa juna-asemalle ja vei junalla kirkonkylän keräyspisteeseen. Kyllä turvapaikanhakijoista ja viimeajan tapahtumista voi olla montaa mieltä, mutta totta on, että hekin ovat jonkun emon pentuja.

Lauantaina Maisa lähti luokkakaverinsa synttäreille. Hänen kotiutuessaan minulle heräsi epäily peitetarinasta, sillä tytössä oli uusi haju. Ja totta se oli, Maisa oli ollut vieraissa! Synttäripaikassa oli lemmikkinä englanninbuldoggi Posse. Sain kuulla, kuinka se on maailman toiseksi ihanin koira (minun jälkeeni, todellakin). Ja sillä kun oli niin kamalan ihana alapurentakin! Liikaa hehkutusta, sanon minä.

Sunnuntaina koti oli rauhallinen. Isäntäni lähti töihin (ei kylläkään mielellään) ja Simo oli yön yli isosleirillä. Maisa paljasti, että hänellä on matematiikan koe tulossa. Siitä seurasi aikamoinen riita ja sanailu. Maisa julisti emäntäni TYHMÄKSI kovalla äänellä, kun oli aloitettava harjoitusmonisteeseen paneutuminen. Tätä kovaa ääntä on nyt ollut liikkeellä, sillä edellisenä päivänä emäntäni velvoitti tyttöä petaamaan petinsä, ja ohjeen poistua huoneesta sanoin "MEE POIS TÄÄLTÄ!".

Alokas vietti viikonlopun tiiviisti kodisa, sillä kuumemittari näytti 39* ja olo oli sen mukainen. Sama kohtalo oli ollut kuulemma muillakin alokkailla. Kun menneellä viikolla päiviteltiin lumimyräkkää, olivat alokkaat olleet samanaikaisesti ryömimässä hangessa täysvarustuksessa ja ampumassa oikeilla panoksilla. Hankalaa on, ettei armeijassa anneta kuumeesta paljoakaan alennusta. Jos kuumetta on alle 38* jatkuu palvelu miltei normaalina. Ainoastaan liikuntasuorituksiin ei osallistuta tuolloin. Jäljelle jää kuitenkin ulkoilu raikkaassa pakkassäässä. Emäntäni opettelee sen nielemistä, ettei hänen sanansa paina enää mitään. Poika on Puolustusvoimien omaisuutta.

Minä opettelen olemaan koiran paikalla. Enää pöydältä ei tipu juustosiivuja enkä pääse kaikkialle mukaan. Hempeilyjen määrää on karsittu minun karaisemisekseni. Ehkä minut on palautettu koiran opetuksen peruskaudelle, eli P-kaudelle. Atella tämä P-kausi tarkoittaa peruskoulutuskautta, jota sikäläisittäin paskakaudeksi kutsutaan. Allekirjoitan tuon ilmaisun täysin, huokaus.

Pinkka ja punkka

Vuoden ensimmäinen arkiviikko alkoi haikeissa merkeissä, sillä Aten armeijaanlähdön hetki koitti. Poika oli lukenut oppaista, mitä kaikkea tarvittiin, mutta pientä häröilyä oli silti ilmassa. Pääesikunnasta piti pyytää uutta palvelukseenastumismääräystä, kun alkuperäistä ei löytynyt mistään, ja kela-korttikin oli kateissa. Kortti löytyi kuitenkin vakituiselta paikaltaan alokkaan lompakosta, kunhan hän rauhottui sitä tarkastelemaan rauhassa.

Mukaan alokas pakkasi mm. hygieniatarvikkeita (lue: mieshajuja), laastaria ja parranajovälineet. Lisäksi tarvittiin myös kynsisakset. Tämä osoittautui emäntäni kannalta kriittiseksi pisteeksi, sillä juuri nuo kynsisakset tulivat äitiyspakkauksesta, joka saatiin kesällä 1996. Tämä oli tukahdetun nyyhkäisyn paikka, ymmärtänette tämän. 

Seuraavaki siirryttiin isän parturisalonkiin, joka sijaitsee saunassa. Alokkaan pyynnöstä hänelle ajettiin 3mm siili koneella. Paljas alokas ja kunittu pää toivat emäntäni mieleen Auschwitzin keskitysleirin ja sen uhrit. Tämä oli seuraava tukahdetun tunteen paikka. Tunteita ei varsinaisesti ole meidän perheessämme tarkoituksena tukahduttaa, mutta emäntäni ajatteli näin toimiessaan kannustavansa alokasta. Kaikki te lukijat, jotka olette jonkun vanhempia ymmärrätte tämän varmasti. Niinhän Jenni Vartiainen laulaa: "Kuin karhuemo pentujaan, ja Luoja luomiaan, niin minä sinua vaan".  

Loppiaisena sää alkoi kylmetä. Vähimmillään mittari näytti -27*. Se oli raikasta menoa kotona ja kasarmilla. Ilma oli niin kylmä, että me lähdimme työpäivän jälkeen ostamaan minulle talvitakkia villapuvun jatkoksi. Ennen sitä kävimme benikyyrissä Mustissa ja Mirrissä. Kynnenleikkuun lopuksi sain haistella koukuissa roikkuvia herkkupaloja sillä aikaa, kun isäntäni oli kassalla. Minä jotenkin hullaannuin niistä kaikista hajuista, ja ajattelin että ne voisivat olla minun. Ja ennenkuin ehdin ajatella asiaa tarkemmin, olin jo nostanut kinttuni herkkupussien suuntaan merkitäkseni ne minulle kuuluviksi. Emäntäni huomasi tämän ja nykäisi minut refleksinomaisesti pois. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen tunnustaa asia myyjille, mutta häpeä voitti, ja me luikimme ovista ulos. Jäljelle jäi vain merkkaus muistoksi minusta.

Seuraavaksi menimme Hööksiin takkiostoksille. Siellä oli ovessa lappu: "Merkattu tuote on ostopäätös". Edellisen kokemuksen jäjiltä olinkin koko kauppareissun ajan isäntäni sylissä...

Loppiainen oli vapaapäivä keskellä viikkoa. Pakkanen oli kipakka, joten oli pakastinen sulattamisen vuoro. Minusta oli todella epäilyttävää ja hermostuttavaa, kun jääkimpaleet putosivat vatiin kovan helinän säestämänä. No, puhdasta tuli ja hermot meni.

Viikonloppuna lunta tuli tauotta. Joulun ajan oli ollut leutoa ja vihreää, mutta nyt tuntui, kuin Luoja olisi katsonut almanakkaan ensimmäisen kerran sitten syksyn, ja havahtunut talven alkaneen. Lunta satoi satamistaan. Lumi voimisti kaikkia hajuja. Minä kuljin ulkona uudessa takissani lyttänä turpani lumeen haudattuna. Tuntui, kuin kaikilla naapurustoni nartuilla olisi ollut juoksuaika samaan aikaan. Kävelyreissut olivat hitaita, sillä minä halusin jäädä nuuskimaan jokaista tyttöpissiä. Emäntäni kimpaantui tähän pakkasessa, ja sanoi, etteivät kiimaiset nartut kuulu minulle. Miten niin, minä kysyn vaan?!

Sunnuntaina oli Rannikkoprikaatissa kotiväen päivä. Perhettä odottamassa oli alokas-Atte, joka otti vanhempansa vastaan lämpimästi halaten. Hän esitteli varuskunta-aluetta asiantuntevasti. Perhe vieraili mm. merikappelissa, alokkaan tuvassa ja sotilaskodissa. 

Asento!

Lepo!

Emäntäni kertoi vierailusta varuskunnassa puhelimessa äidilleen. Kuulin hänen kertovan, että Atte, jota kutsutaan nykyisin taistelijaksi, kuuluu meritiedustelukomppaniaan. Alokkaat olivat olleet kovin nuorennäköisiä, ja aluekin vaikutti vähän lastentarhalta nimiä myöten. Aten kasarmin nimi oli Vesikko, vastapäinen kasarmi oli nimeltään Vesihiisi. Istäntäväkeni mielestä nämä kuulostivat päiväkotiryhmiltä. Aten tupa oli nimeltään Sydänkylä, siellä heitä asustaa kahdeksan alokasta. Lähimmät alokkaat ovat omalta kylältä, kauimmat Kotkasta ja Vaasasta. 

Atte esitteli kaappiaan, jonka järjestys oli sotilaallinen. Näin sotilaallinen järjestys oli saavutettu neljän uudelleensijoittelun jälkeen, tuvan esimiehen valvoessa. Ylpeänä alokas esitteli, kuinka pyyhkeistä oli kaksi raitaa näkyvillä ja neulepaita viikattuna ribbiraidat pystysuoraan. Perhe sai kuulla armeijan säännön: siellä asiat tehdään joko oikein tai uudelleen.

Aamuisin herätys on armeijassa 05:45 saatesanoin "komppaniassa herätys!". Herätyksen jälkeen on seitsemän minuuttia aikaa siirtyä aamupalalle. Vessassa ehditään käydä vasta aamupalan jälkeen. Muutenkin armeijassa kuuluu olevan koko ajan kiire, vaikka vain kiire odottamaan. Ja odottaessakin pitäisi olla sotilaallinen, muutoin kuuluu:"Ei häröpalloa". Se on käsky, joka taltuttaa ne alokkaat, jotka ovat erehtyneet juttelemaan ja liikuskelemaan ilman ohjetta joukkueen järjestäytessä tai asettuessa muotoon. Huh, tämä armeijan kieli on tottumattomalle vaikeaa. Onnekasta on, että Atte on tottunut ottamaan käskyjä vastaan jo kotona.

Simo kokeilee ulkotakkia ja kypärää 

Tutustumisen lopuksi alokas-Atte vei kotiväen sotilaskotiin eli sotkuun. Siellä otettiin perinteisesti kahvit ja munkit. Iltapalan jatkoksi alokas otti vielä karkkipussin ja limsapullon. Ehkä nämä sittenkin ovat paheista pienimmät.

Minä jäin miettimään näitä armeijan juttuja. Ovathan nämä käskytykset minullekin tuttuja: Istu, maahan, odota! Ruoka tulee minullekin ajallaan, eikä minun eikä alokkaan kummankaan tarvitse vaivata mieltämme liialla ajattelulla. Tästä pinkasta en niin tiedä, mutta punkka on meille kummallekin tärkeä. "Hiljaisuus komppaniassa!"

Hyvästi vuosi 2015

Flunssa on tullut taloon. Emäntäni raakkuu äänellä, jolle variskin nauraisi pilkallisesti. Töissä hän yritti hoitaa pikkuvauvoja kirurginen maski kasvoillaan, mutta hengittäminen maskin kanssa sai silmälasit huurustumaan. Niin hän sitten mittaili ja rokotti vauvoja kummituksen näköisenä ja yritti puhua vanhemmille äänellä, joka toimi yhtä arvaamattomasti kuin murrosikäisellä pojalla konsanaan.

Emäntäni mietti kyllä kotiinjäämistä, mutta se tuntuu olevan vaikea päätös tehtäväksi, ettei vain syytettäisi velttoilusta. Tätä maski naamalla raakkumista jatkui menneen viikon tiistaina ruokatuntiin asti, kunnes talon lastenlääkäri sanoi, ettei töihin saa tulla tuollaisessa kunnossa. 

Kuin sympatakseni emäntääni minäkin olen nyt flunssainen. Minun kohdallani se tarkoittaa sierainvuotoa ja pärskimistä, siis nuhaa ja aivastelua. Ja kun näin lyttänään nokkaan tulee nuha, se on kuulkaas aikamoista. Kirsuani kutittaa ajoittain kamalasti. Kun kutina alkaa, minä hankaan kirsuani mattoon vimmatusti ja kieriskelen pöydän alla välillä jaloillani pöydänjaloista vauhtia ponkaisten. Tähän ääneen on isäntäväkeni viimeaikoina herännyt. 

Muut ajat nukun rauhallisesti, tarkoittaa sanoa kovalla törinällä kuorsaten. Samaa tekee tukkoinen emäntäni, ja isäntäni tönii häntä useita kertoja yössä. Minua he eivät yletä töniä, kun nukun toisessa huoneessa. Niin me sitten vietimme laatuaikaa yhdessä, emäntäni puhekiellossa ja ulkonaliikkumiskiellossa ja minä kannustavana myötäsairastajana. Onneksi rapsutuskieltoa ei ole keksitty.

Puhumiskielto onnistui hiukan paremmin, kun Maisa lähti Kesäkaupunkiin ottaakseen vastaan uuden vuoden suvun seurassa. Simo lähti saattamaan Maisaa pääkaupunkiin, jossa tyttö nousi Onnibussiin. Ensin Maisa asettui Marssitien mummolaan. Eeva-mummin luona on nyt reilusti tilaa, kun pappaa ei enää ole. 

Emäntäni on lukenut tähän sopiva sanonnan. Siinä sanottiin:"Kun iso puu kaatuu, hetkean aikaa metsä näyttää autiolta". Jos ajattelen tätä tosiasiaa liiaksi, tuntuu kuin kurkkuni turpoaisi surusta. Suru on tosiaan turvottavaa, se tekee saman vaikutuksen silmissä ja kurkussa. 

Sitten tuli vuoden viimeinen päivä. Minä olin täysin valmistautumaton siihen, mitä oli tulossa. Lajitoverini muualla olivat paljon enemmin ajan hermoilla. Sain seuraavanlaisen viestin Tixalta Savitaipaleelta: "Moi Beni. Miten pärjäilet? Itse olen varustautunut kireään turvaviittaan (rauhoittaa). Hyvää uutta vuotta kaikille sinne. T: Tixa" . Myöhemmin saimme kuulla Tixan omistajalta, että turvaviitta ei tuonut maksimaalista turvaa, vaan jätti turvallisuudentunteeseen pienen raon; tästä välistä lirahti pissi sisälle. Voi häntä parkaa.

Tässä vaiheessa vielä ihmettelin, minkä vuoksi tarvittiin rauhoitusta. Kello 18 alkoi pommitukset, ja niin minullekin valkeni kamala tilanne: vuosi vaihtuu aina kovalla melulla. En oikein tiedä, onko tarkoituksena karkottaa mennyt vuosi pahalla äänellä ja pelottavilla välähdyksillä vai mitä nämä tulitaistelut tarkoittivat.

Ensimmäisten pommitusten alettua istuin tiukasti ihmisten vieressä ja vapisin. Ihmisillä tuntui olevan tietoa tulevasta, sillä olin käynyt lenkillä ja saanut iltaruokani jo ennen klo: 18:sta, ja se on epätavallista meillä.

Tixa ja turvaviitta

Illalla lähdimme viettämään vuodenvaihdetta entisille naapureillemme Jaanalle ja Janille. Ihmisten seurustellessa emännän salaattien ja lihapadan äärellä ja isännän juomatarjoilujen lähettyvillä minä hakeuduin turvallisimmaksi tietämääni paikkaan: ihmisten jalkoihin pöydän alle.

En ymmärtänyt vähääkään näiden ihmisten jutuista, mutta ajattelin pysytellä lähellä. Takkatulen loimu oli minusta erikoista ja aika jännittävääkin. Kun oma isäntäni ja talon isäntä Jani veivät minua iltalenkille, minä olin niin hermona, etten pysyähtynyt kuin kahdesti nostamaan jalkaa hätäisesti. Minä sitten inhoan muutoksia! Miksei kaikki voisi aina olla ennallaan...

Seuraavana päivänä minä olin edelleen epäluuloinen. Edellisen päivän pommitukset olivat tarkasti mielessäni. Oli vaikea rauhoittua, kun ulkona tapahtui jotain omituista: taivaalta tippuili jotain valkoisia hiluja. Mahtoivatko ne olla edellisillan pommien jäänteitä? En saanut niistä selvyyttä, mutta huolestuneisuuteni ei ottanut laantuakseen.

 Vuosi 2015 on nyt historiaa. On tullut aika summata, mitä kaikkea perheessäni tapahtui menneenä vuonna:

*   Atte kirjoitti ylioppilaaksi, työskenteli huoltomiehenä alkukesästä loppusyksyyn ja valmisteli armeijaan lähtöä

*   Simo pääsi peruskoulusta ja aloitti lukion naapurikaupungissa parannellen tuloksiaan jatkuvasti, hän jatkoi myös isoskoulutusta

*   Maisa vaihtoi 6-luokalle isompaan kouluun ja hullaantui hevosista

*   Emäntäni vaihtoi työpaikkaa ja neuloi sohvalla ahkerasti sukkia ja muuta

*   Isäntäni sai mitalin presidentiltä työn sankarina, ja menetti isänsä. 

Tämä oli menetys meille kaikille. Sen myötä seuraavat polvet ovat siirtyneet sukupolvien ketjussa pykälän eteenpäin: isäntäni on nyt laajennetun perheemme vanhin mies, ja meidän poikamme "perintöprinssejä". Jos oikein hyvin joskun käy, tulee isännästäni itsestäänkin lopulta pappa. Ja niinhän tämän elämän kuuluukin kulkea, vai mitä.


Hyvää uutta vuotta 2016, terveyttä ja rakkautta kaikille lukijoilleni!