Hyvästi vuosi 2015

Flunssa on tullut taloon. Emäntäni raakkuu äänellä, jolle variskin nauraisi pilkallisesti. Töissä hän yritti hoitaa pikkuvauvoja kirurginen maski kasvoillaan, mutta hengittäminen maskin kanssa sai silmälasit huurustumaan. Niin hän sitten mittaili ja rokotti vauvoja kummituksen näköisenä ja yritti puhua vanhemmille äänellä, joka toimi yhtä arvaamattomasti kuin murrosikäisellä pojalla konsanaan.

Emäntäni mietti kyllä kotiinjäämistä, mutta se tuntuu olevan vaikea päätös tehtäväksi, ettei vain syytettäisi velttoilusta. Tätä maski naamalla raakkumista jatkui menneen viikon tiistaina ruokatuntiin asti, kunnes talon lastenlääkäri sanoi, ettei töihin saa tulla tuollaisessa kunnossa. 

Kuin sympatakseni emäntääni minäkin olen nyt flunssainen. Minun kohdallani se tarkoittaa sierainvuotoa ja pärskimistä, siis nuhaa ja aivastelua. Ja kun näin lyttänään nokkaan tulee nuha, se on kuulkaas aikamoista. Kirsuani kutittaa ajoittain kamalasti. Kun kutina alkaa, minä hankaan kirsuani mattoon vimmatusti ja kieriskelen pöydän alla välillä jaloillani pöydänjaloista vauhtia ponkaisten. Tähän ääneen on isäntäväkeni viimeaikoina herännyt. 

Muut ajat nukun rauhallisesti, tarkoittaa sanoa kovalla törinällä kuorsaten. Samaa tekee tukkoinen emäntäni, ja isäntäni tönii häntä useita kertoja yössä. Minua he eivät yletä töniä, kun nukun toisessa huoneessa. Niin me sitten vietimme laatuaikaa yhdessä, emäntäni puhekiellossa ja ulkonaliikkumiskiellossa ja minä kannustavana myötäsairastajana. Onneksi rapsutuskieltoa ei ole keksitty.

Puhumiskielto onnistui hiukan paremmin, kun Maisa lähti Kesäkaupunkiin ottaakseen vastaan uuden vuoden suvun seurassa. Simo lähti saattamaan Maisaa pääkaupunkiin, jossa tyttö nousi Onnibussiin. Ensin Maisa asettui Marssitien mummolaan. Eeva-mummin luona on nyt reilusti tilaa, kun pappaa ei enää ole. 

Emäntäni on lukenut tähän sopiva sanonnan. Siinä sanottiin:"Kun iso puu kaatuu, hetkean aikaa metsä näyttää autiolta". Jos ajattelen tätä tosiasiaa liiaksi, tuntuu kuin kurkkuni turpoaisi surusta. Suru on tosiaan turvottavaa, se tekee saman vaikutuksen silmissä ja kurkussa. 

Sitten tuli vuoden viimeinen päivä. Minä olin täysin valmistautumaton siihen, mitä oli tulossa. Lajitoverini muualla olivat paljon enemmin ajan hermoilla. Sain seuraavanlaisen viestin Tixalta Savitaipaleelta: "Moi Beni. Miten pärjäilet? Itse olen varustautunut kireään turvaviittaan (rauhoittaa). Hyvää uutta vuotta kaikille sinne. T: Tixa" . Myöhemmin saimme kuulla Tixan omistajalta, että turvaviitta ei tuonut maksimaalista turvaa, vaan jätti turvallisuudentunteeseen pienen raon; tästä välistä lirahti pissi sisälle. Voi häntä parkaa.

Tässä vaiheessa vielä ihmettelin, minkä vuoksi tarvittiin rauhoitusta. Kello 18 alkoi pommitukset, ja niin minullekin valkeni kamala tilanne: vuosi vaihtuu aina kovalla melulla. En oikein tiedä, onko tarkoituksena karkottaa mennyt vuosi pahalla äänellä ja pelottavilla välähdyksillä vai mitä nämä tulitaistelut tarkoittivat.

Ensimmäisten pommitusten alettua istuin tiukasti ihmisten vieressä ja vapisin. Ihmisillä tuntui olevan tietoa tulevasta, sillä olin käynyt lenkillä ja saanut iltaruokani jo ennen klo: 18:sta, ja se on epätavallista meillä.

Tixa ja turvaviitta

Illalla lähdimme viettämään vuodenvaihdetta entisille naapureillemme Jaanalle ja Janille. Ihmisten seurustellessa emännän salaattien ja lihapadan äärellä ja isännän juomatarjoilujen lähettyvillä minä hakeuduin turvallisimmaksi tietämääni paikkaan: ihmisten jalkoihin pöydän alle.

En ymmärtänyt vähääkään näiden ihmisten jutuista, mutta ajattelin pysytellä lähellä. Takkatulen loimu oli minusta erikoista ja aika jännittävääkin. Kun oma isäntäni ja talon isäntä Jani veivät minua iltalenkille, minä olin niin hermona, etten pysyähtynyt kuin kahdesti nostamaan jalkaa hätäisesti. Minä sitten inhoan muutoksia! Miksei kaikki voisi aina olla ennallaan...

Seuraavana päivänä minä olin edelleen epäluuloinen. Edellisen päivän pommitukset olivat tarkasti mielessäni. Oli vaikea rauhoittua, kun ulkona tapahtui jotain omituista: taivaalta tippuili jotain valkoisia hiluja. Mahtoivatko ne olla edellisillan pommien jäänteitä? En saanut niistä selvyyttä, mutta huolestuneisuuteni ei ottanut laantuakseen.

 Vuosi 2015 on nyt historiaa. On tullut aika summata, mitä kaikkea perheessäni tapahtui menneenä vuonna:

*   Atte kirjoitti ylioppilaaksi, työskenteli huoltomiehenä alkukesästä loppusyksyyn ja valmisteli armeijaan lähtöä

*   Simo pääsi peruskoulusta ja aloitti lukion naapurikaupungissa parannellen tuloksiaan jatkuvasti, hän jatkoi myös isoskoulutusta

*   Maisa vaihtoi 6-luokalle isompaan kouluun ja hullaantui hevosista

*   Emäntäni vaihtoi työpaikkaa ja neuloi sohvalla ahkerasti sukkia ja muuta

*   Isäntäni sai mitalin presidentiltä työn sankarina, ja menetti isänsä. 

Tämä oli menetys meille kaikille. Sen myötä seuraavat polvet ovat siirtyneet sukupolvien ketjussa pykälän eteenpäin: isäntäni on nyt laajennetun perheemme vanhin mies, ja meidän poikamme "perintöprinssejä". Jos oikein hyvin joskun käy, tulee isännästäni itsestäänkin lopulta pappa. Ja niinhän tämän elämän kuuluukin kulkea, vai mitä.


Hyvää uutta vuotta 2016, terveyttä ja rakkautta kaikille lukijoilleni!