Pinkka ja punkka

Vuoden ensimmäinen arkiviikko alkoi haikeissa merkeissä, sillä Aten armeijaanlähdön hetki koitti. Poika oli lukenut oppaista, mitä kaikkea tarvittiin, mutta pientä häröilyä oli silti ilmassa. Pääesikunnasta piti pyytää uutta palvelukseenastumismääräystä, kun alkuperäistä ei löytynyt mistään, ja kela-korttikin oli kateissa. Kortti löytyi kuitenkin vakituiselta paikaltaan alokkaan lompakosta, kunhan hän rauhottui sitä tarkastelemaan rauhassa.

Mukaan alokas pakkasi mm. hygieniatarvikkeita (lue: mieshajuja), laastaria ja parranajovälineet. Lisäksi tarvittiin myös kynsisakset. Tämä osoittautui emäntäni kannalta kriittiseksi pisteeksi, sillä juuri nuo kynsisakset tulivat äitiyspakkauksesta, joka saatiin kesällä 1996. Tämä oli tukahdetun nyyhkäisyn paikka, ymmärtänette tämän. 

Seuraavaki siirryttiin isän parturisalonkiin, joka sijaitsee saunassa. Alokkaan pyynnöstä hänelle ajettiin 3mm siili koneella. Paljas alokas ja kunittu pää toivat emäntäni mieleen Auschwitzin keskitysleirin ja sen uhrit. Tämä oli seuraava tukahdetun tunteen paikka. Tunteita ei varsinaisesti ole meidän perheessämme tarkoituksena tukahduttaa, mutta emäntäni ajatteli näin toimiessaan kannustavansa alokasta. Kaikki te lukijat, jotka olette jonkun vanhempia ymmärrätte tämän varmasti. Niinhän Jenni Vartiainen laulaa: "Kuin karhuemo pentujaan, ja Luoja luomiaan, niin minä sinua vaan".  

Loppiaisena sää alkoi kylmetä. Vähimmillään mittari näytti -27*. Se oli raikasta menoa kotona ja kasarmilla. Ilma oli niin kylmä, että me lähdimme työpäivän jälkeen ostamaan minulle talvitakkia villapuvun jatkoksi. Ennen sitä kävimme benikyyrissä Mustissa ja Mirrissä. Kynnenleikkuun lopuksi sain haistella koukuissa roikkuvia herkkupaloja sillä aikaa, kun isäntäni oli kassalla. Minä jotenkin hullaannuin niistä kaikista hajuista, ja ajattelin että ne voisivat olla minun. Ja ennenkuin ehdin ajatella asiaa tarkemmin, olin jo nostanut kinttuni herkkupussien suuntaan merkitäkseni ne minulle kuuluviksi. Emäntäni huomasi tämän ja nykäisi minut refleksinomaisesti pois. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen tunnustaa asia myyjille, mutta häpeä voitti, ja me luikimme ovista ulos. Jäljelle jäi vain merkkaus muistoksi minusta.

Seuraavaksi menimme Hööksiin takkiostoksille. Siellä oli ovessa lappu: "Merkattu tuote on ostopäätös". Edellisen kokemuksen jäjiltä olinkin koko kauppareissun ajan isäntäni sylissä...

Loppiainen oli vapaapäivä keskellä viikkoa. Pakkanen oli kipakka, joten oli pakastinen sulattamisen vuoro. Minusta oli todella epäilyttävää ja hermostuttavaa, kun jääkimpaleet putosivat vatiin kovan helinän säestämänä. No, puhdasta tuli ja hermot meni.

Viikonloppuna lunta tuli tauotta. Joulun ajan oli ollut leutoa ja vihreää, mutta nyt tuntui, kuin Luoja olisi katsonut almanakkaan ensimmäisen kerran sitten syksyn, ja havahtunut talven alkaneen. Lunta satoi satamistaan. Lumi voimisti kaikkia hajuja. Minä kuljin ulkona uudessa takissani lyttänä turpani lumeen haudattuna. Tuntui, kuin kaikilla naapurustoni nartuilla olisi ollut juoksuaika samaan aikaan. Kävelyreissut olivat hitaita, sillä minä halusin jäädä nuuskimaan jokaista tyttöpissiä. Emäntäni kimpaantui tähän pakkasessa, ja sanoi, etteivät kiimaiset nartut kuulu minulle. Miten niin, minä kysyn vaan?!

Sunnuntaina oli Rannikkoprikaatissa kotiväen päivä. Perhettä odottamassa oli alokas-Atte, joka otti vanhempansa vastaan lämpimästi halaten. Hän esitteli varuskunta-aluetta asiantuntevasti. Perhe vieraili mm. merikappelissa, alokkaan tuvassa ja sotilaskodissa. 

Asento!

Lepo!

Emäntäni kertoi vierailusta varuskunnassa puhelimessa äidilleen. Kuulin hänen kertovan, että Atte, jota kutsutaan nykyisin taistelijaksi, kuuluu meritiedustelukomppaniaan. Alokkaat olivat olleet kovin nuorennäköisiä, ja aluekin vaikutti vähän lastentarhalta nimiä myöten. Aten kasarmin nimi oli Vesikko, vastapäinen kasarmi oli nimeltään Vesihiisi. Istäntäväkeni mielestä nämä kuulostivat päiväkotiryhmiltä. Aten tupa oli nimeltään Sydänkylä, siellä heitä asustaa kahdeksan alokasta. Lähimmät alokkaat ovat omalta kylältä, kauimmat Kotkasta ja Vaasasta. 

Atte esitteli kaappiaan, jonka järjestys oli sotilaallinen. Näin sotilaallinen järjestys oli saavutettu neljän uudelleensijoittelun jälkeen, tuvan esimiehen valvoessa. Ylpeänä alokas esitteli, kuinka pyyhkeistä oli kaksi raitaa näkyvillä ja neulepaita viikattuna ribbiraidat pystysuoraan. Perhe sai kuulla armeijan säännön: siellä asiat tehdään joko oikein tai uudelleen.

Aamuisin herätys on armeijassa 05:45 saatesanoin "komppaniassa herätys!". Herätyksen jälkeen on seitsemän minuuttia aikaa siirtyä aamupalalle. Vessassa ehditään käydä vasta aamupalan jälkeen. Muutenkin armeijassa kuuluu olevan koko ajan kiire, vaikka vain kiire odottamaan. Ja odottaessakin pitäisi olla sotilaallinen, muutoin kuuluu:"Ei häröpalloa". Se on käsky, joka taltuttaa ne alokkaat, jotka ovat erehtyneet juttelemaan ja liikuskelemaan ilman ohjetta joukkueen järjestäytessä tai asettuessa muotoon. Huh, tämä armeijan kieli on tottumattomalle vaikeaa. Onnekasta on, että Atte on tottunut ottamaan käskyjä vastaan jo kotona.

Simo kokeilee ulkotakkia ja kypärää 

Tutustumisen lopuksi alokas-Atte vei kotiväen sotilaskotiin eli sotkuun. Siellä otettiin perinteisesti kahvit ja munkit. Iltapalan jatkoksi alokas otti vielä karkkipussin ja limsapullon. Ehkä nämä sittenkin ovat paheista pienimmät.

Minä jäin miettimään näitä armeijan juttuja. Ovathan nämä käskytykset minullekin tuttuja: Istu, maahan, odota! Ruoka tulee minullekin ajallaan, eikä minun eikä alokkaan kummankaan tarvitse vaivata mieltämme liialla ajattelulla. Tästä pinkasta en niin tiedä, mutta punkka on meille kummallekin tärkeä. "Hiljaisuus komppaniassa!"