Heikko Hermonen

Loppuvuosi lähestyy kovaa vauhtia, samoin joulunajan juhlallisuudet. Koin järkytyksen perjantaina. Asumme varuskunnan läheisyydessä, joten pauketta voi joskus kuulua, mutta nyt tuntui, että koko taivas repeää. Prisman joulunavajaisissa taivaalle lennätettiin ilotulitusraketteja aivan solkenaan. 

"Mikä se oli? Ja se? Ja se?

Hetkessä kaikki turvallisuus oli tipotiessään. Minä aloin vapista niin, että kaikki samalla sohvalla istuvat tunsivat sen takalistossaan sohvan väristessä minun tahtiini. Kuulosti aivan kuin Trump olisi laskenut sotajoukkonsa ilmaan.

Kun minä stressaannun, alan läähättää. Ja kylläpä minä läähätinkin, kuin kuumimpana kesäpäivänä. Kuljin huoneesta toiseen, läähätin, tärisin ja kujersin peloissani kuin metsäkyyhky.

Minun epäluuloani jatkui koko illan. Ei auttanut, vaikka Simo yritti kuinka lohdutella minua. Isäntäni vain sanoi, että huoleni häipyy kyllä, kunhan ihmiset eivät kiinnittäisi minuun mitään huomiota. Siinä hän erehtyi.

Seuraavan yönkin minä olin huolestunut. Marhasin huoneitten välillä läähättäen. Emäntäni on hyväunista sorttia eikä hän tästä häiriintynyt, mutta isäntäni havahtui pitkin yötä liikkumiseeni. Aamulla hän oli minua kohtaan varsin vähäeleinen ja penseä. Sain uudeksi lempinimeksi Heikko Hermonen.

Perhe ajatteli, että huoleni häipyisi aamuun mennessä. Mutta minä olin saanut syvän viillon sieluuni. Seuraavana aamuna, kun isäntäni lähti töihin, jäin uikuttamaan hänen peräänsä. Seurasin hänen kulkuaan äänten perusteella ja tuijottelin ikkunoihin. Tuntui kuin olisin lähettänyt hänet surman suuhun.

"Aja hiljaa, isi nyt vain..."

"..niin sitten illalla leikitään"

Kun sitten pääsin pidemmälle lenkille sain huomata, että kaikki vaikutti olevan ennallaan. Kepit, männynjuuret ja kaatuneet puunrungot maistuivat kaikki entisenlaisilta.

Ajattelin, että ehkä vaara on sittenkin tältä erää voitettu. Synkkä taivaskin rakoili hieman näyttäen taivaan pohjaväriä. Minusta tämä oli lupaus uudesta alusta. Ehkä se oli uusi vuosi, joka jo hieman kurkisteli taivaalta.

Kun kerran joulukin lähestyy, pääsi emäntäni taas kierrätyspuuhiin. Simon farkut olivat revenneet haaroista, ja joutivat siten roskiin. Vaan meilläpä ei niin vaan heitellä tavaraa roskiin, vaan ensin mietitään, miten sitä voisi vielä käyttää.

Niinpä emäntäni leikkasi farkuista lahkeet irti, piilotti muutaman ruokanaksuni lahkeeseen, rullasi lahkeen ja laittoi solmut molempiin päihin. Taitaapa olla tässä joululahjaa minulle tekeillä. Ja emäntäni luulee vielä, että minä en tajua. Saataan olla Heikko Hermonen, mutta muuten ihan nokkela kuitenkin.

Jaapa jaa, niin on taas yhdestä hepulista selvitty. Mutta miten ihmeessä selviän uudestavuodesta? Meidät on kutsuttu kylään entisille naapureillemme. Olen kuullut, että koirille voidaan määrätä rauhoittavaa lääkettä pauketta varten. Saanko minä Valeriaana-uutetta vai Diapamia? Millainen minä silloin olen? Ja ottavatko Jaana ja Jani vastaan doupatun koiran isäntineen?

Niin paljon kysymyksiä. Niin vähän vastauksia...