Hajuja lumessa

Nyt se on virallista, peräpääni on parantunut suunnitellusti. Ei enää hetkeen käyntejä SoVetissa. Kun kerran eläinlääkärin luona oltiin, kyseli isäntäväkeni samalla joitakin hoitoon liittyviä asioita. Korvanpuhdistuksesta he saivat eläinlääkäriltä demonstraation. Lääkäri laittoi kokonaisen ampullin puhdistusainetta korvaani ja hieroi korvaa niin, että litisi. Sitten hän sanoi "varokaa", ihmiset menivät kauemmas, ja minä räpistelin raivokkaasti päätäni. Isännälläni on ollut tapana tehdä sama homma korvapuikkoarmeijan kanssa. Vihaan sitä hommaa aivan silmittömästi. Jospa hän nyt lopettaa sen, kun kerran korvan litsuttelu ja pään ravistelu riittää.

Kaiken harmauden jälkeen maahan satoi puhdas lumi. Talven riisuma piha näyttää erilaiselta pienenkin lumikerroksen kuorruttamana. 

Liittyneekö lumeen vai paremminkin narttujen juoksuaikaan, mutta minun ulkoilutukseni on tätä nykyä aikaa vievää hommaa. Teinit ovat valittaneet siitä perheessä, ja aikuiset ovat huomanneet saman. Minun on aivan pakko pysähtyä muutaman metrin välein haistelemaan lunta. Kun kyseessä on oikein kuuman nartun jättämä jälki, minun on nuoltava jälkeä hartaasti. Tämä ällöttää erityisesti emäntääni, ja niin hän vetää minua hihnasta ja minä harotan kaikilla raajoillani vastaan, turpa tiukasti lumessa. Liekö tästä nuolemisesta johtuvaa, mutta minä sain ripulin. Onneksi se meni varsin pian ohi.

Koirien maailmassa asiat voidaan tehdä joko oikein tai väärin, mitä lisääntymiseen tulee. Rotuyhdistykset ovat tarkkoja siitä, että vain valioyksilöt saavat lisääntyä. Se on sama kuin ihmisillä missit naitettaisiin älykköjen eikä jääkiekkoilijoitten kanssa. Koirien maailmassa ihmiset teettävät joskus pentuja ihan sattumanvaraisesti omilla koirillaan. Tällaista harrastustoimintaa on nähty meidänkin koirapuistossa. Vaikea siinä sitten tietää, mihin silmänsä laittaisi. Tai minä kyllä halusin samaan aitauksen tilanteessa kannustamaan, mutta emäntäni veti tarmokkaasti toisaalle. Kiimaiset nartut eivät ole minun asiani tänäkään vuonna.

Viikonloppuna mikään ei voita ihanaa nujuamista. Vai mitä Simo?!

Viikonloppuna ylitettiin yksi kehityksen pykälä, kun Maisan vieraaksi tuli poikia samalta luokalta. Niin se kehitys menee pikkuhiljaa eteenpäin, eikä pojat enää olekaan niin yököttäviä kuin aiemmin. Vaikuttaa siltä kuin poikien bakteeripitoisuus olisi pienentynyt, hahhahhaa.

Kenen kenkiä nämä oikein ovat?

Näistä kehityksen asioista on kyllä uskaliasta raportoida. Teinit pitävät sitä helposti törkeänä, vaikka aikuisista se on söpöä. Niin ne lapset kasvavat: yksi hoitelee omia vakuutusasioitaan, toisella kasvaa karvoja naamassa jo pulisongiksi asti ja kolmas tuo kotiin uudenlaisia vieraita. Söpöä tuo on kaikki. Ja ennenpitkää sukupolvien ketju pyörähtää taas pykälän eteenpäin. Ja tällaista söpöilyä siitä sitten seuraa.